Päivintalli

Tässä eräänä päivänä sattui hevosen kanssa seuraavaa... Heppa näki kaukaisuudessa hölkkäävän lenkkeilijän ja jähmettyi suolapatsaaksi. Pää korkealla, silmät tarkkana, sieraimet ammollaan se yritti selvittää, kuinka vaarallisesta ilmiöstä oli kyse.

Katsottiin yhdessä, kun punapukuinen lenkkeilijä katosi tien mutkan taakse. Sitten heppa palasi tähän maailmaan, m***a vain hetkeksi. Miltei saman tien se nosti uudestaan päänsä ja kävi tuijottamaan. M***a nyt silmät olivat erilaiset, ei nyt ihan nurin m***a jollain tavalla katse oli kääntynyt sisäänpäin.

Muistiko se jotain kaukaa menneisyydestä? Onko mahdollista, että jokin tietty kehon asento (nyt pää korkealla, kauas katsoen, keho jännittyneenä) voi triggeröidä tämän hevosen mielessä ihan muita muistoja kuin juuri sen, mitä äsken oli tapahtunut?

Kysyin Susan Fayltä hänen näkemystään.
Ja kyllä, hän oli vakuuttunut siitä, että olin nähnyt hevosen vaipuvan muistoon juurikin lihaksistoon jääneen jäljen vuoksi. Tilanne ei kestänyt kauan, ja jälkeenpäin heppa oli taas oma itsensä. Tämän Susan halusi varmistaa, että hevosella kaikki oli hyvin.
Tietenkään en osaa sanoa, mitä hevonen muisti, m***a kysyin Susanilta, voinko jotenkin auttaa hevosta tällaisessa tilanteessa, miten toimia?

Hänen vastaus oli yksinkertainen: "Odota ja hengitä!"

Kun näen/tulkitsen hätää, mun ensireaktio on jotenkin mennä apuun, tehdä jotain. Se on kait hyvin inhimillistä. M***a aina hyvää tarkoittava tekeminen ei ole paras ratkaisu. Tekeminen saattaa vain kuormittaa jo ennästään latautunutta mieltä. Aina ei tarvi apinana olla fiksaamassa kaikkea oman halun mukaiseksi....

Mitä voin "tehdä" on hallita oma mielentila, hengittää, odottaa. Luoda omaan mieleen turvallinen ja vakaa tunnetila, olla kallio, johon huolestunut voi luottaa, kannatella hevosen prosessia. Kiitos Susan

tämmöinen putkahti fiidiin 👍
Ronnie Kingin haastattelussa Dr. Susan Fay
tiistai 25.8. klo 21.30 (Hki time)

Podcast Interview with Dr. Susan Fay - Sacred Spaces Sacred Wisdom I'm excited to announce an interview with Dr. Susan Fay on Tuesday...

Muutama ajatus oppimisesta
Roomaan vie m***a tietä, joitain kurapolkuja kieltäydyn kahlaamasta m***a jotkut smuutimmat reitit herättelevät ajattelemaan. Nyt kävi niin....

Katsoin hevoskoulutusdemon, jossa puhuttiin hetki positiivisesta psykologiasta, positiivisen psykologian kokeista ihmislapsilla. Että yrittäminen ja tehtävässä pinnistely (tuloksesta viis) oli lapsille palkitsevampaa kuin helposti onnistuminen. Tyyliin "yrititpä hienosti" versus "no kymppi tuli".

Luin myös vanhainkodista, jossa vanhusten osallistaminen sai aikaan virkeämpää väkeä kuin valmiiksi tuotetut palvelut. Oli hauskempaa leipoa ne piparit yhdessä kuin vain tulla kekkereihin syömään.

Tunnen urheiluhulluja ihmisiä, jotka ovat kirjaimellisesti rikkoneet kehonsa, kun on vaan niin kiva juosta/nostaa/treenata.

Jäin kovasti miettimään, että miten tämä ajatus on muunnettavissa hevosen kanssa työskentelyyn? Vai onko?

Onko hevosilla noin keskenään ollessaan pinnistelyä? Nauttivatko ne fyysisestä suorittamisesta? Toki hevosen leikkivät, sehän on fyysistä ja hauskaa. Kokevat iloa tavatessaan vanhoja tuttuja tai innostusta päästessään tuttuihin paikkoihin. Ne ovat uteliaita ja tutkivat ja kokeilevat asioita. Ne etsivät ruokaa loputtomasti vaeltaen. Ne lepäävät yhdessä - no siihen ei kyllä pinnistely sovi. M***a seksiin kyllä. Orit vahtivat ja paimentavat laumaansa, onko se enemmänkin turvassa pitämistä. Orit voivat myös tapella asemastaan laumassa, ja varsalliset tammat voivat olla väsyneitä. Huoltaminen on uuvuttavaa. Hevoset ovat kehollisesti tuntevia nisäkkäitä.

M***a onko kaikki tämä nautinnollista ja palkitsevaa, vai vain hevosen elämää, johon ilman muuta kuuluu myös hyvän olon hetkiä? En tiedä.

Hevos/ihmiskonteksissa on myös mukana fyysisyys, hevosta yleensä pyydetään tekemään ihmisen päättämiä asioita.

Jotkut pyydetyt asiat voivat olla henkisesti vaativia, nuoren hevosen voi olla aluksi vaikea vaikkapa rauhoittua ja odottaa. Jotkut taas koettelevat kehoa, esim. jäykkä keho ei niin vaan ala vertyä, etenkään jos syy on kivun tunne.

Ihmisen kanssa on kyse ihmisen tarpeesta. Hevosen on hyvä osata rauhoittua, silloin sen kanssa ihmisen on helpompi olla. Ehkä hevonen muuten vaan painisi kavereidensa kanssa... Hevosen on hyvä olla notkea ja vireä, silloin sen on helpompi toteuttaa ihmisen pyytämät tehtävät. Ehkä se muuten vaan torkkuisi ruoka-aikaa odotellen...

R+ kouluttamisen tavoite on käsittääkseni, että namittamista voi vähentää, koska tekemiseen pääseminen itsessään alkaa tuntua palkitsevalta. Tätä unelmatilannetta on kuitenkin rakennettu loogisesti ja aloitettu tiheällä palkkavaiheella.

Uuden oppiminen tapahtuu menemällä hieman epämukavuusalueelle. Mitä jos ihmisen pyytämä tekeminen alkaa tuntua henkisesti tai fyysisesti hankalalta ja hevonen alkaa näyttää rauhoittavia eleitä tai konfliktikäytöstä. Kuinka kauan voi jatkaa, oman tarpeemme nimissä? Aikamoinen vastuu eikä sopivan tasapainon löytäminen ole helppoa.

Sain ajattelun aihetta. Kiitos! Missä hevosmaailma menee? Miten ihminen täyttää omia tarpeitaan hevosen avulla? Mitä hevosen hyvinvointi tarkoittaa ihan käytännössä? Oon tainut olla jo niin kauan omassa kuplassa, että kaikki äheltäminen hämmästyttää minua. Olenko todellisuudesta vieraantunut vai vaan löytänyt pikku palan omaa totuutta?
noh, täällä ollaan 😁

suunnitelmia vuoden päähän 😍
saadaan taas ilo ja kunnia emännöidä Dr. Susan Fayn vierailu yhdessä I.H.AHAA ryn kanssa

tiedossa hyviä suunnitelmia 😄
Dr.Susan Fay tulossa Suomeen elokuu 2027

nojopa tuli vettä 😱 Mustoja vetää väärään suuntaan ja vesi tulee meille.... m***a kenttä, siitä vaan oon ylpeä

Hieno kirjoitus elämän, eläimen ja samalla ihmisen arvosta

The more time I spend with horses, the more I wonder if one of the greatest casualties of modern society (including capitalism) is our ability to recognize value that exists independent of human usefulness.

Not just in horses. In ourselves, too.

We've all been taught (for generations) to measure worth through productivity, achievement, growth, profit, performance, status, and contribution.

But not all contributions (or measures thereof) are recognized or honored in capitalism.

For example, a horse grazing rustles up small insects for birds and larger insects to feed on. A horse's manure nourishes the soil. A horse's relationships strengthen the social fabric of a herd. A herd contributes to the ecosystem it exists within.

And so do we.

The carbon dioxide I exhale with every breath feeds plants. The microbes living on and within my body support countless forms of life. My presence affects the nervous systems of those around me. Our relationships shape families, communities, and cultures. And when our lives are complete, our bodies will return themselves to the earth.

Life itself participates. Life itself contributes. Life itself has value.

Yet somewhere along the way we became convinced that contribution (whether ours or our horses') only counts if it can be measured, monetized, scaled, optimized, or exchanged. We began confusing economic value with actual value.

And perhaps that's why so many of us secretly wonder whether we (or our horses) are enough. Not because we contribute nothing. But because the ways we contribute are often invisible to the systems that taught us how to measure worth.

But the horses seem to remember something we humans have largely forgotten. Horses do not spend their days trying to prove they deserve to exist. They simply participate in the living world around them.

And in doing so, they contribute to it. Always. Whether we recognize or value their contributions or not.

It seems to me that the most important question going forward is not whether horses have value, or why. It's whether we humans can still recognize, honor and celebrate forms of value that exist beyond extraction.

It's important to note that I don't write this from outside the system. I live within capitalism. My business depends upon it. My horses' hay depends upon it.

But I find myself increasingly interested in strengthening the muscles we will all need if we're ever going to build something different. The muscles that recognize worth without requiring productivity. The muscles that recognize contribution without requiring income, profit or growth. The muscles that recognize belonging without requiring ownership (or commerce or loyalty). The muscles that understand every living being is already participating in (and contributing to) something much larger than ourselves.

Perhaps every time we acknowledge, honor and celebrate a horse's right to exist beyond human utility, we are also reclaiming something we've forgotten about ourselves: that our worth was never meant to be earned either.

The contribution of BEING ALIVE has held value since long before anyone started keeping score.

Tasapaino

There’s a movement… a process, a growth, a shift… a change that’s happening in the horse world, and in all the world. A balancing. Think of it like the life of a human when one goes through tough times. What isn’t needed anymore fades, and what is, stays… all on the way into a rebirthing of oneself.

For thousands of years the physical-based masculine energies of the world (working, building, providing, grounding, strengthening, protecting) were the focus in fast-moving, expanding civilizations. It was about our survival; we were trying to control the world around us. And so this led the way in horsemanship, as horses were a major part of our survival, helping us to carry, pull, farm, fight, and make money. But when masculine energies get out of balance they turn to intimidation, degradation, and dominance. They turn to force.

But now we’re in the middle of the feminine energy coming into balance with the masculine. The heartfelt, spiritual-based, inward energies of care, connection, compassion, creativity, along with flow, intuition, and emotional intelligence/depth.

Feminine and masculine energy are the creative energies of the universe. And every person has both masculine and feminine energy within them. Each and every person is a unique combination of them. And when we’re in touch with our balance of these energies we create so beautifully.

The masculine energy’s initial intention is innocent. It’s designed to hold on, be strong, fight, protect what is, keep things the same, and control in order to keep things safe. It’s designed to save what is already there. But when it got out of balance, it turned to too much taking and forcing.

This shift is going to feel messy. Just think of your own major life changes. How it’s hard to let go. When you become aware of something… when your eyes are opened… you now see all that is painful, and where it comes from, and what you need to do to change… but the doing of it takes time.

I greatly respect the past, its teachings, and its traditions. I honor all, and honor all who helped us to get where we’re at now. But to fight the change that’s happening in the horse world, where we connect and care for horses first, and have the life we experience with them be born from that… to reject that is to be stuck in a past that is no longer in the present.

We can still work and ride, ranch and race; horses can be willing to carry us, willing to give to us in all ways. It’s just that the world is becoming not willing to sacrifice their well-being for all that. And this shift is happening fast, that’s why it’s uncomfortable for many.

We can have the best of both worlds. Horses are here to help us, and for thousands of years it was mainly with the strength of their bodies, and now they are entering into equally helping us with the strength of their spirit, heart, and soul. They’re helping us with our internal life, helping us with our own spirit, heart, and soul. And it is sacred work they’re doing.

Let go of seeing them only by what they can do for us, by seeing them as a commodity or something here just for our wants and needs and hopes. Their greatest gift is always solely in their presence. The fact they are in our lives.

See them for the gift they are and doors you never imagined will open, taking you to places you never thought possible… places you always wanted to go to…

😊🐴🙏

Photo of Coal and Rocky from a moment where they were deeply looking through me, into me, inspiring a knowing to rise up from within me.