23/08/2026
Tässä eräänä päivänä sattui hevosen kanssa seuraavaa... Heppa näki kaukaisuudessa hölkkäävän lenkkeilijän ja jähmettyi suolapatsaaksi. Pää korkealla, silmät tarkkana, sieraimet ammollaan se yritti selvittää, kuinka vaarallisesta ilmiöstä oli kyse.
Katsottiin yhdessä, kun punapukuinen lenkkeilijä katosi tien mutkan taakse. Sitten heppa palasi tähän maailmaan, m***a vain hetkeksi. Miltei saman tien se nosti uudestaan päänsä ja kävi tuijottamaan. M***a nyt silmät olivat erilaiset, ei nyt ihan nurin m***a jollain tavalla katse oli kääntynyt sisäänpäin.
Muistiko se jotain kaukaa menneisyydestä? Onko mahdollista, että jokin tietty kehon asento (nyt pää korkealla, kauas katsoen, keho jännittyneenä) voi triggeröidä tämän hevosen mielessä ihan muita muistoja kuin juuri sen, mitä äsken oli tapahtunut?
Kysyin Susan Fayltä hänen näkemystään.
Ja kyllä, hän oli vakuuttunut siitä, että olin nähnyt hevosen vaipuvan muistoon juurikin lihaksistoon jääneen jäljen vuoksi. Tilanne ei kestänyt kauan, ja jälkeenpäin heppa oli taas oma itsensä. Tämän Susan halusi varmistaa, että hevosella kaikki oli hyvin.
Tietenkään en osaa sanoa, mitä hevonen muisti, m***a kysyin Susanilta, voinko jotenkin auttaa hevosta tällaisessa tilanteessa, miten toimia?
Hänen vastaus oli yksinkertainen: "Odota ja hengitä!"
Kun näen/tulkitsen hätää, mun ensireaktio on jotenkin mennä apuun, tehdä jotain. Se on kait hyvin inhimillistä. M***a aina hyvää tarkoittava tekeminen ei ole paras ratkaisu. Tekeminen saattaa vain kuormittaa jo ennästään latautunutta mieltä. Aina ei tarvi apinana olla fiksaamassa kaikkea oman halun mukaiseksi....
Mitä voin "tehdä" on hallita oma mielentila, hengittää, odottaa. Luoda omaan mieleen turvallinen ja vakaa tunnetila, olla kallio, johon huolestunut voi luottaa, kannatella hevosen prosessia. Kiitos Susan
