10/10/2026
Tekstissä on kiinnostava ja osittain perusteltu yhteiskunnallinen kritiikki, m***a hengitysharjoituksia koskevassa päätelmässä tapahtuu aikamoinen loikkaus. Siinä niputetaan yhteen asioita, jotka on tärkeää erottaa toisistaan.
”Hengitysharjoituksiin ja itsesäätelyn hienosäätöön perustuva käsitys psyykkisestä hyvinvoinnista muistuttaakin itsekuriin perustuvaa behaviorismia, jolloin omia tunteita lähinnä tukahdutetaan, niiden vastaanottamisen ja ymmärtämisen sijaan.”
1. Itsesäätely sekoitetaan itsekuriin ja kontrolliin
Itsesäätely ei tarkoita välttämättä oman sisäisen kokemuksen muuttamista, hallitsemista tai tukahduttamista. Se voi tarkoittaa myös kykyä olla oman kokemuksensa kanssa ilman, että sitä täytyy välittömästi muuttaa.
Esimerkiksi hengityksen äärelle pysähtyminen voi auttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hänessä tapahtuu. Hän voi havaita hengityksensä pidättymisen, pinnallisuuden, epätasaisuuden tai vaikkapa huokauksen tarpeen. Mitään näistä ei tarvitse korjata. Hengityksen havainnointi voi olla juuri päinvastaista kuin itsekuri: mahdollisuus luopua kontrollista.
Hengityskoulun lähestymistavassa on olennaista juuri tämä ero. Hengitystä ei ensisijaisesti käytetä välineenä, jolla ihminen saatetaan johonkin ennalta määrättyyn optimaaliseen tilaan, vaan hengitys on osa ihmisen kokonaisvaltaista kokemusta ja hänen suhdettaan itseensä, toisiin ja ympäristöön.
2. Tunteiden säätely ja tunteiden tukahduttaminen eivät ole sama asia
Kirjoittaja rakentaa vastakkainasettelun, jossa toisella puolella ovat hengitysharjoitukset ja itsesäätely, toisella tunteiden vastaanottaminen ja ymmärtäminen. Miksi nämä olisivat toisensa poissulkevia? Psykoterapeuttisessa työskentelyssä säätely voi nimenomaan mahdollistaa tunteiden vastaanottamisen. Jos tunne on niin voimakas, ettei sitä kykene tunnistamaan, ajattelemaan tai jakamaan toisen kanssa, sopiva säätelyn tuki voi auttaa pysymään kokemuksen äärellä. Säätelyn tavoitteena ei tarvitse olla tunteen voimakkuuden vähentäminen. Joskus tavoitteena on lisätä kykyä sietää ja tunnistaa tunnetta, joskus löytää sille ilmaisua, joskus taas huomata, että tunne tarvitsee toimintaa tai muutosta ihmissuhteissa. Säätely voi siis palvella kokemuksen kohtaamista eikä sen välttämistä. Tämä liittyy läheisesti myös mentalisaatioon. Kyky pysähtyä kehollisen ja emotionaalisen kokemuksen äärelle voi avata mahdollisuuden tutkia, mitä kokemus merkitsee. Kehollinen itsesäätely ja kokemuksen ymmärtäminen voivat siten olla saman prosessin eri puolia.
3. Hengitysharjoitukset esitetään yhtenä yhtenäisenä menetelmänä
Tässä on tekstin selvin yleistysvirhe. Hengitysharjoitukset eivät muodosta yhtä yhtenäistä lähestymistapaa. Niiden tavoitteet ja taustaoletukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Voimme erottaa esimerkiksi:
- Suorituskeskeisen hengityksen säätelyn, jossa tavoitellaan tiettyä hengitystaajuutta, rytmiä tai fysiologista vaikutusta.
- Oirekeskeisen hengitystyöskentelyn, jossa pyritään lievittämään esimerkiksi ahdistuneisuutta tai ylivireyttä.
- Kokemuksellisen ja tutkivan hengitystyöskentelyn, jossa hengitystä havainnoidaan osana omaa olemista, tunteita, kehollista kokemusta ja vuorovaikutusta.
Nämä eivät tietenkään ole ehdottomasti erillisiä, m***a niiden erottaminen voi olla olennaista, jotta hahmotetaan, miten eri tavoin voidaan toimia. Myös Hengityskoulussa voidaan käyttää hengitystä rauhoittumisen tukena, m***a sen laajempi perusta ei ole hengityksen kontrollointi. Siihen kuuluu myös hengityksen vapautuminen, sen yksilöllisyyden tunnistaminen sekä omien kokemusten hyväksyminen. Lisäksi hengitys ei ole vain yksilön sisäinen tapahtuma. Se muuttuu suhteessa toisiin ihmisiin, ympäristöön, turvallisuuden kokemukseen ja tilanteen merkityksiin. Tämä relationaalinen ulottuvuus jää artikkelin väitteessä kokonaan näkymättömiin.
4. Yhteiskunnallinen kritiikki kohdistetaan väärään asiaan
On perusteltua kysyä, onko nykyisessä hyvinvointikulttuurissa liikaa vastuuta siirretty yksilölle. Ihmistä saatetaan kehottaa hengittämään, rauhoittumaan ja säätelemään itseään tilanteissa, joissa hänen ahdistuksensa liittyy esimerkiksi kohtuuttomiin työoloihin, turvattomuuteen, yksinäisyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen.
Hengitysharjoituksista voi tulla ongelmallisia, jos niitä käytetään sopeuttamaan ihminen olosuhteisiin, joita pitäisi muuttaa.
Tämä on aivan aiheellinen kritiikin kohde. M***a siitä ei seuraa, että hengitysharjoitukset itsessään olisivat tunteiden tukahduttamista tai sosiaalisen kontrollin välineitä. Sama menetelmä voi eri yhteyksissä palvella erilaisia tarkoituksia. Hengityksen rauhoittamista voidaan käyttää siihen, että ihminen jaksaisi entistä enemmän kohtuuttomissa olosuhteissa. M***a hengityksen äärelle pysähtyminen voi myös auttaa ihmistä tunnistamaan, miten kohtuuttomilta olosuhteet tuntuvat ja mitä hän itse tarvitsee. Jälkimmäinen voi pikemminkin vahvistaa ihmisen toimijuutta kuin kaventaa sitä.
Behaviorismi-vertaus
Kirjoittajan rinnastaa hengitysharjoitukset itsekuriin perustuvaan behaviorismiin. Myös behaviorismi on monimuotoinen psykologinen traditio, eikä sen keskeinen tunnusmerkki ole tunteiden tukahduttaminen. Kirjoittaja näyttää käyttävän behaviorismia lähinnä kielteisenä vertauskuvana käyttäytymisen kontrolloinnille. Väite on tehokas m***a epätarkka.
Väite, että hengitysharjoitusten avulla tunteita lähinnä tukahdutetaan, on empiirinen väite. Sen tueksi pitäisi esittää tutkimusnäyttöä ja määritellä, millaisista hengitysharjoituksista puhutaan. Pelkkä yhteys itsesäätelyyn ei riitä perusteluksi.
Bwalya, Anssi, Sangervo, Julia & Ajakainen, Marjukka (toim.): Psykologian vallan kumous – irti terapiakulttuurista (2026). Vastapaino. Psykologian vallan kumous saattaa lukijansa läpi monen vireän ja ajatuksia herättävän artikkelin. Biolääketieteellinen...
