17/04/2026
Oli vappupäivän aamu 2004, kun katsoin herätyskelloa, enkä nähnyt sitä kunnolla.
Olin saanut ensimmäisen näköhermontulehdukseni.
Lääkäri sanoi myöhemmin heti samana päivänä Tyksin silmäpolilla, että tää saattaa viitata MS-tautiin.
En tajunnut enkä tiennyt yhtään mikä se edes on, ja mietin että siis kuoleeko tähän.
Alkoi aikamoinen matka, enkä oikeestaan päivääkään vaihtais pois.
En olis tänäpäivänä se minä, joka nyt oon. Onnellisempi itseni kanssa kuin milloinkaan olisin voinut kuvitella.
Oli hetkiä, kun makasin vaan pimeässä silmät kiinni, ja toivoin, et jos nyt kuolisin, ni voi kun syntyisin uudelleen johonkin ihan muuhun elämään.
Mut jostain sain aina kaivettua voiman ja ilon taistella MS-tautia, ja niitä synkkiä fiiliksiä vastaan. Kyllä siihen matkaan kuului myös vuosien psykoterapia, joka auttoi isosti pahimmissa paikoissa.
Mut nyt, 22 vuotta myöhemmin, mulla on ollut yli kymmenen vuotta kaikki tosi hyvin!
MS-tauti on ollut mulle opettavainen muisto, jota toki edelleen seurataan vuosittaisilla aivojen magneettikuvilla. Tiedän että moni saman taudin kanssa elävä odottaa kauhulla putkeen menoa, mut mulle se on nykyään enemmänkin sellainen, et ”koittakaapa kaivaa sieltä jotain vikaa, mut ette tuu löytämään-kokemus”😂
MS opetti myös sen, et elämän kanssa ei kannata himmailla, ja vaan aina tyytyä siihen missä on. Aina pitää mennä eteenpäin, nähdä, kokea ja kokeilla uusia juttuja. Pitää kehittää itseään, mieltään ja kehoaan, koska milloinkaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan.
Mut kiitos MS, ilman sua tää elämä ei olis ollu näin elämän makuista, enkä mä olis mä!🙏❤️
