12/09/2026
Rehtorin mietteitä Pisa-kohinasta
Suomen Pisa-tulokset ovat systemaattisesti heikentyneet siitä, mitä ne olivat maamme ollessa niissä kärjessä.
Asia on kalvennut koulutuksen kehittäjien kasvoja ja synnyttänyt paljon debattia.
Suomi on kuitenkin edelleen OECD-maiden keskitason yläpuolella. Sijasta 17 ei ole suurta matkaa esimerkiksi kymmenen parhaan maan saaneisiin tuloksiin, kymmenkunta pistettä. Takana on esimerkiksi sellaisia maita kuin Yhdysvallat. Se ei ole heikko tulos pieneltä maalta.
OECD-maita on nelisenkymmentä. Suomen sijoitus Pisassa on 17. Se ei ole mitalisija ennen siellä olleelle, vaan selvä putoaminen.
M***a pistesijoille ei ole edelleenkään pitkä matka. Erityisesti lukeminen, johon on kiinnitetty huomiota, edellyttää meillä panostusta, erityisesti kodeissa, esimerkiksi iltasadun muodossa.
Tulosten heikkeneminen on monien mittareiden joukossa yksi, joka herättää keskustelua koulun kehittämisestä. Lisäksi Pisa on vain yksi koulutuksen mittari.
Aristoteleen mukaan elämässä on neljä aluetta koulu, rauha, työ ja sota. Näistä kaksi ensimmäistä kuuluvat yhteen kuten myös kaksi jälkimmäistä.
Aristoteelisesta näkökannasta katsoen suomalaisen koulun ongelma 200o-luvulla on ollut se, että sitä on suunnitelmallisesti kehitetty koulu ja rauha -parin piiristä työ ja sota -parin suuntaan. Tämä on merkinyt teoreettisesta laiskistumista ja vaatimustason laskua.
Aristoteleen Politiikka-teoksessa selostettu koulujärjestelmä on edelleen ajankohtainen.
On kiinnostavaa, että Snellmannin Valtio-oppi-teoksen sisältö koulutuksen osalta on suurin piirtein ja muutettavat muuttaen samankaltainen.
Aristoteles ajatteli siten, että lasten kasvatuksessa tulee ensin totuttua kuumaan ja kylmään. Noin 5-vuotiasta tulee perehdyttää piirtämiseen, leikkimiseen ja ns. esikouluun. Tämän jälkeen alkaa monivuotinen peruskoulutus, jossa perehdytään lukemiseen, kirjoittamiseen, maantieteeseen ja jne. Tämän jälkeen seuraa hetken painikoulu, koska teoreettisia ja fyysisiä taitoja ei voi opettaa samanaikaisesti. Sitten on vielä muutama vuotinen teoreettinen koulutus, jonka jälkeen henkilö voi astua valtiolliseen elämään.
Länsimaista sivistysperinnettä seurasi edelliseen liittyen esimerkiksi Tampereen klassillisen lyseon oven päälle kirjoitetut sanat Festina lente – kiiruhda hitaasti.
Kun oman kouluni arvoksi valittiin hitaus, tätä ihmeteltiin.
M***a hitaus on tärkeä koulutuksellinen arvo. Se kunnioittaa oppilasta ja antaa tilaa hänen parhaimmalle liittolaiselleen ajalle.
Ja se suhteutuu kriittisesti opetushallinnolliseen kehittämiseen, joka viime vuosina on viestinyt itsestään jonkinlaisen ADHD:n vaikutelman: asiasta toiseen, mihinkään keskittymättä, rauhattomasti ja kiihkeästi vailla pysyvämpää sisältöä.
Suomalaisen koulun kehittäminen pikemminkin työelämälähtöiseksi on ollut virhe verrattuna perinnäiseen länsimaiseen sivistyskulttuuriin.
Perinnäiselle länsimaiselle sivistyskäsitykselle on ollut ominaista omistautuminen taidollisiin ja teoreettisiin tavoitteisiin ilman suoraa sovellettavuutta.
Sivistystä on pidetty itseisarvona ja sen alistamista muille tavoitteille intellektuaalisena prostituutiona. Vain vapaa älyllinen työskentely tuottaa myös ns. innovaatioita ilman, että tavoitteena olisi suora sovellettavuus.
Innovaation tie on usein epäsuora.
Jollakin toisella alalla tehty keksintö voi osoittautua sovellettavaksi jollakin toisella. Innovaatio syntyy puhtaasta teoreettisesta intressistä, ei sovellettavan hyödyn tavoittamisesta.
Aikanaan tehtiin kysely useille Nobel-palkinnon saaneille. Yksikään heistä ei ilmoittanut motiivikseen sovellettavuutta vaan puhtaan älyllisen etsimisen.
Tähän liittyen kouluihin on opetussuunnitelmissa tuotu osaaminen, joka ei ole länsimaisen sivistyskäsityksen mukainen termi vaan palvelee lähinnä työelämää, siellä perustellusti.
Koulu on alun perin skholee eli käytännön huolista vapaa alue, jonka mahdollistaa taloudellinen hyvinvointi.
Osaan tehdä ruokaa, m***a minulla ei ole koulutuksen suomaa kokkitaitoa. Uimataitoinen henkilö veneestä pudotessaan löytää kyllä pelastuksen ilman erityistä uimaosaamista.
On kiinnitetty paljon huomiota lasten kännykänkäyttöön ja kielletty se. Kärjistäen opettajille tulisi säätää Wilman tuntimerkintöjen kielto koulupäivän ajaksi. Ajattelemattomat viestit kertovat koteihin vain koulun maailmankuvan muuttumisesta pingispallon kokoiseksi.
Opettajainkoulutuksessa olisi tarpeen muutos. Kasvatustieteen teorioiden sijasta panostusta tulisi lisätä ainesisältöjen ja -didaktiikan opettamiseen.
Opetushallintoa tulisi rajoittaa ja tehdä järkiperäisemmäksi.
Jatkuva opetussuunnitelmien uudistaminen ei ole osoittautunut hedelmälliseksi. Erilaiset koulutuksen arviointineuvoston kyselyt raskauttavat koulujen työtä. Erityisen ongelmallisiksi ovat osoittautuneet vuoden 2014 opetussuunnitelmamuutokset sekä myöhempi ammatillisen koulutuksen reformi toisella asteella.
Tutkimustyö tulisi ottaa paremmin huomioon. Aino Saarisen väitöskirja (2020) osoittaa digihuuman ongelmia ja Jorma Pyyn väitöskirja (2021) oppilaitosfuusioiden taloudellisen epäonnistumisen.
Ongelma ei ole niinkään pienet ryhmät kuin suuret koulut. Luokkien keskikoko on edelleen OECD-maiden keskikokoa, poikkeuksia lukuunottamatta. Sen sijaan liian suuret koulut ovat ongelma.
Joka tapauksessa tulos näinkin on kohtuullisen hyvä. Siitä on hyvä pyrkiä ylöspäin.
On tärkeätä, että koulu saatetaan uudelleen yhä voimakkaammin pyyteettömäksi sivistyslaitokseksi. Näin se palvelee muutakin yhteiskuntaa parhaiten.
Koulun tehtävä on jalostaa osaamista taidoksi sekä herättää koululaisessa innostus tutkivaan todellisuuden kohtaamiseen.
Tällainen visio tuottaa innostusta niin opettajille kuin oppilaillekin. Lässähtänyt osaaminen ja työelämäkysyntä on paha vitsaus koulussa sen jäsenille. Ajatus, että kaikesta pitää olla suora käytännön hyöty on ala-arvoista ajattelua sivistyselämän näkökulmasta.
Koulu ei ole tuotannontekijä. Olemalla autonominen tieto- ja taitoinstituutio sen palvelee paremmin tuotannollista toimintaa kuin olemalla alistettu sen alihankkijaksi.
Lisäksi tuloksiin vaikuttaa koulun ulkopuoliset tekijät. Opettajan asema yhteiskunnassa on muuttunut, perheet ovat erilaisia ja väestössä muutoksia. Koulu yksin ei voi vastata näihin kysymyksiin – muuta kuin olemalla koulu.
Pisa-tuloksista saadaan helposti päiväperhonen keskustelulle. Tulokset ovat edelleen kohtuullisen hyviä, vaikka taso onkin heikentynyt.
Näin on käynyt kaikkialla maailmassa.
Suomen Akatemian ulkomainen jäsen Martha Nussbaum kirjoitti jo 2000-luvun alussa, että yleinen länsimainen trendi heikentää humanistista ja yhteiskunnallista tutkimusta insinöörikoulutuksen varjolla on ympäristökatastrofiakin suurempi yhteiskunnallinen ongelma. Se avaa markkinat populismille ja sille, että yksittäisen henkilön mahdollisuudet arvioida yhteiskunnallista kehitystä heikkenevät.
Ei ole kuitenkaan siten, että suomalainen koulu on tuhottu ja käsiin on jäänyt katastrofi. Koulu on edelleen korkeatasoinen. Oppimisen tason laskua ei selitä myöskään maahanmuutto. Viimeisen Pisa-kyselyn vastaajista 93 % oli kantasuomalaisia.
On totta, että monet 2000-luvulla koulua koskeneessa keskustelussa esiintyneet ajatukset kuten ilmiöoppiminen, digitalisaatio, avoin konttori ja konstruktiivinen oppiminen ja itseohjautuvuus ovat olleet katteettomia.
Myöskään jatkuva satsaus oppimisen tukeen, erityisopetukseen ja opinto-ohjaukseen ei ole parantanut oppimistuloksia. Koulu kun ei ole sosiaalivirasto. M***a sopii kysyä, kuinka monessa suomalaisessa koulussa näitä olisi otettu kovinkaan vakavasti.
Opettajat ovat toistaiseksi verraten sivistyneitä ihmisiä. Ei heitä hätkäytä opetusalan kehityksellinen älämölö kuten ei myöskään poliittisten toimijoiden mietteet koulun tulevaisuudesta. Se on yksi syy siihen, miksi kouluun kohdistuvista paineista huolimatta se pärjää edelleen verraten hyvin kansainvälisessä vertailussa.
