T:mi Raimo Vakkuri

Kolumni Ilkka-lehdessä 13.12.2015

Tuleeko joulun tunnelma kinkusta, kuusesta vai hyasintin tuoksusta. Tuleeko se rakkaiden läsnäolosta vai matkasta syntymäsijoille.

Nyt on korkea aika asennoitua jouluun. Mehän olemme jo ehtineet kauhistella joulun kaupallistumista ja sitä, että joulumusiikkiin on ehtinyt kyllästyä. Tuon kaiken päivittelyn taakse on taas jäämässä joulun perimmäinen sanoma. Silti suurin osa meistä miettii nytkin miten tästä joulusta saisi ikimuistoisen.

Joulun odotus ja joulu saavat aikaan ihmisissä hyvin erilaisia tunteita. Toisille joulu on ilon, rauhan tai yhdessäolon juhla. Toisille taas ahdistuksen tai yksinäisyyden huipentuma, joka yksinkertaisesti on vain pakko kestää. Jokaisen elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät katso vuodenaikaa. Niinpä joulukin saattaa olla meillä eri vuosina erilainen, joskus surun täyttämä ja taas joskus tulvillaan iloa ja riemua. Joskus joulu sattuu tasaisellekin elämänmenolle. Jouluun kohdistuvat odotukset ovat korkealla, sitten ollaan väsyneitä ja petytään. Puhutaan joulumielestä, vaikka pinnan alla kuohuu ja kiehuu. Samassa osoitteessa on monenlaisia odotuksia ja tapoja. Jokaisella on elämisen oikeus. Emme me joulunakaan voi muuttaa toisiamme.

Olisikohan se niin, että ne ihmiset joille joulu ei merkitse muuta kuin legendaa ja huuhaata, hössöttävät eniten. Sisäinen levottomuusko ajaa meidät etsimään rauhaa sieltä missä sitä ei ole.
Nyt olisi korkea aika päättää se, että tänä jouluna en yritä yhtään enempää kuin jaksan. En yritäkään toteuttaa yhtään kiiltävälehtisen sisustuslehden ideaa. Jos leivon, niin leivon hymyssä suin. Voin elää tämän joulun ilman näyttäviä kulisseja.

Mitä Teille haluaisin antaa lahjaksi. Haluaisin antaa joulumielen, joka kantaisi läpi koko vuoden ja sen seuraavan ja sen seuraavankin vuoden. Haluaisin, että kaikkien on hyvä olla. Haluaisin, että jokaisen ääntä kuunnellaan, silloinkin vaikka kaikki puhuvat yhteen ääneen ja vaikka joidenkin mielipidettä on vaikea ymmärtää. Haluaisin, että kaikki tuntevat olevansa arvostettuja. Haluaisin, että kaikille tulee se tunne, että juuri hänestä välitetään ja että juuri hän saa välittää - olla ihminen toisen ihmisen rinnalla.

Se joulun sisältö ei tulekaan ulkoisista asioista, ei kinkusta eikä leivonnaisista ei edes siitä suursiivouksesta. Emme me joulunakaan elä ilman ihmisten välisiä jännitteitä, m***a puhumalla me niitä voisimme vähentää. Mitäpä jos tänä jouluna antaisimme juhlan tuntua sinne, missä sitä ei ole. Veisimme sitä sinne mistä emme saakaan vastalahjaa, Kun voi antaa saa itsekin. Saamme jotain sellaista, jota ei voi selittää, m***a joka tuntuu ja vaikuttaa sydämessämme

Olen varma, että suurin osa meistä haluaa viettää aidon perinteisen joulun, jossa ovat tasapainossa niin lahjat kuin herkutkin. Emme me tarvitse keinotekoisia tunnelmanpelastajia, vaan rohkeutta ja kykyä ihmetellä Joulua. Sydämen joulu on luonamme niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Sen kaiken kun ymmärrämme, voimme kokea jouluevankeliumin todellisena ilosanomana.

Kolumni Ilkka-lehdessä 15.11.2015

Koti on lapsen henkisen ja fyysisen kasvun alku
Syntymäkohtaloaan ei ihminen valitse itse. Hän ei voi valita aikakautta, kansaa eikä sosiaalista ympäristöä johon syntyy. Omille geeneilleen eikä luonteelleenkaan voi mitään.

Koti on turvapaikka jokaiselle perheenjäsenelle, niin vanhemmille kuin lapsille

Tasapainoinen koti ja vanhemmuus antavat lapselle trampoliinin, josta hänen on hyvä ponnistaa aikuisuuteen.
Kotona lapsen tulee saada huolenpitoa, rakkautta ja hyväksyntää. Lasta kannustetaan ja hänelle annetaan johdonmukaiset rajat. Vanhemmat ymmärtävät lastensa tunteet ja tarpeet ja ovat valmiit asettamaan joskus lastensa tarpeet omiensa edelle. Hyvässä kodissa lasta osataan myös lohduttaa.
Persoonamme muodostuu sellaiseksi, millaisena meidät on kohdattu. Onko peiliä, josta olemme elämämme alussa saaneet itseämme katsoa. Onko se ollut ehjä vai onko siinä ollut säröjä?

Usein kuulee puhuttavan hyvistä ja huonoista perheistä ja ne on totuttu erottamaan toisistaan vanhempien aseman ja varallisuuden mukaan. Lapsen hyvän ja huonon kodin erottaa toisistaan kuitenkin perhesuhteet sekä kohtaamiset. Mahtuuko lapsi omaan kotiinsa kaikkine tunteineen ja tarpeineen? Löytyykö sieltä riittävästi turvallista, läsnä olevaa vanhemmuutta? Sillä ei ole merkitystä, onko koti vuokrakaksio vai omakotitalo rinnetontilla.

Kaikki lapset eivät koe riittävää turvaa kotonaan. Lapselta voi kadota vanhemmuus monista eri syistä. Moni perheessä oleva asia vie vanhemmilta niin paljon aikaa ja energiaa, etteivät he jaksa tai pysty olemaan riittävästi olemassa. Silloin lapsi joutuu jäämään yksin tunteineen ja tarpeineen. Tilanteessa, jossa vanhempien aika ja energia menee omien ongelmien kanssa, ei lapsella ole muuta mahdollisuutta kuin tukahduttaa tunteensa ja tarpeensa. Hän joutuu liian varhain kehittämään selviytymiskeinot, joilla varmistaa turvallisuutensa. Jos perheen nuori alkaa oireilla, hän tiedostamattaan omalla käyttäytymisellään riehuu vanhempiensa parisuhdetta käsittelyyn. Silloin nuori ottaa kantaakseen koko perheen ongelmat ja voi pelastaa vanhempansa näkemästä parisuhteen kriisejä ja vanhempien on helppo nimetä nuori ongelmien aiheuttajaksi.

Voin antaa vain sitä, mitä minulla on. Jos opin vanhemmiltani, että turva on tavaroissa ja rahassa, niin sitä annan myös lapsilleni. Jos opin, että ihmisen arvo mitataan työllä, niin sen siirrän omilleni. Elämän arvo rakentuu elämästä itsestään. Usein vanhemmat vain ovat niin kiireisiä ja stressaantuneita, etteivät näe sitä. Vanhempien vointi heijastuu lapseen. Kun olemme huolissamme lapsistamme, on syytä olla myös huolissaan itsestämme vanhempina.

Huonosti voivassa perheessä yleensä sen herkin ja haavoittuvin jäsen alkaa perheen tunnetulkiksi. Hän huutaa käytöksellään ulos koko perheen huonovointisuutta. Perheellä on silloin mahdollisuus tuijottaa hänen käyttäytymistään ja hoidattaa vain häntä tai lähteä koko perheenä hakemaan apua. Eväitä vanhemmuuteen voi aikuisenakin saada. Muutos alkaa kuitenkin aina aikuisesta ja periytyy lapselle. Todellinen turva voi rakentua vain sisältä käsin, jossa sisäinen turvallisuus auttaa kestämään ulkoista turvattomuutta.

Kolumni Ilkka-lehdessä 11.10.2015

RAKKAUS ON ARJEN ASIA
Satujen loppulause ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” on ihmisille liian usein elämänohje.

Onko olemassa mitään asiaa, mihin liitettäisiin yhtä paljon odotuksia ja kuvitelmia kuin elämään parisuhteessa?
Ihannekuva rakennetaan sekä kumppanista että elämästä hänen kanssaan. Jokaisella tuntuu olevan oma suunnitelmansa. Näin sen pitää olla, vasta sen jälkeen olemme onnellisia. Kun todellisuus ja arki eivät vastaa tätä kuvitelmaa, petytään elämään ja kumppaniin. Ei huomata, että se mihin petyttiin, onkin oma mielikuva ja omat odotukset. Kuvitelmien särkyessä kasvaa uusi kuva todellisesta omasta minästä.

Askel parempaan toteutuu, kun voi myöntää, että itseluottamusta ei tavoita kerjäämällä tai riistämällä sitä toiselta. Yhtä vähän kun ihminen voi sietää sitä, että toinen kasvattaa, yhtä vähän voi toinenkaan ymmärtää sitä omalla kohdallaan. Itse oman liittomme alussa kuvittelin voivani kasvattaa hänestä järkevän vaikka hän on nainen. Millaiseksi häntä kasvatin? Oman ihanneminäni kaltaiseksi vaikka en itsekään koskaan sitä saavuta. Vaimoni pakkasi tosi usein, m***a minulla oli tieto, että hänellä ei ole paikkaa mihin mennä. Nyt kun paikkoja on paljon, niin itsesuojeluvaisto on astunut kehiin.

Parisuhde on jatkuva prosessi, jossa jokaisena päivänä toistuu vanhaa, tuttua ja turvallista sekä uutta ja ennakoimatonta. Parisuhteen ensimmäiset vuodet ovat kriittisimmät ja vaativat osapuolilta sopeutumista ja kasvamista puolisoiksi. Jokaisen on vaikea luopua omista itsekkäistä toiveista ja tarpeista. Perhe ja työelämä ovat useinkin alussa kilpailemassa keskenään m***a samanaikaisesti myös tukemassa toisiaan. Tämä kysyy pareilta jaksavuutta ja sopeutumista. Jos kahden ihmisen välillä vallitsee yhteistyö, heillä on mahdollisuus onnistua. Jos he ovat kilpailemassa ajankäytöstä, kotitöiden jakamisesta tai lasten suosiosta, lisääntyvät epäonnistumisen mahdollisuudet.

Vastoinkäymisten tullessa molemmat kaipaavat toistensa tukea. Rakasta minua kaikkein eniten silloin kun sitä vähiten näytän tarvitsevan. Itseluottamuksen heilahteluissa voi oppia hyväksymään, ettei jatkuvaa tasaista onnentilaa ole, vaan se on aaltoliikettä itsensä ja toisen ymmärtämisessä tai ymmärtämättömyydessä. Silloin alkaa tunnustaa sen, että juuri siksi voi nauttia yhdessä elämisestä.

Parisuhteen hoitavia tekijöitä on useita. Kaikilla on omat keinonsa. Muutamia yleistettäviäkin löytyy. Yhteistyökykyisyys ja huumori lienevät tavallisimmat. Pienissä arkisissa tilanteissa hersyy paras huumori. Joku on sanonut, että kukaan ei ole täysin huumorintajuton. Kyse on uskalluksesta ja tottumuksesta tuoda oma hauskuus esiin ja ennen kaikkea luovuus nähdä omassa elämässä arkikomiikkaa. Ihminen on niin hauska kuin hän haluaa olla. Toinen toisensa arvostaminen ja kunnioittaminen kuulostavat juhlallisilta, m***a käytäntöön sovellettuina ne ovat parhaimpia. Riitely on äärimmäinen keino hoitaa suhdetta. Se on puolustusmekanismi, joka useimmiten loukkaa enemmän kuin hoitaa suhdetta. Hyviä riitelijöitä on harvassa. Rakasta minua eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsen koska silloin sitä eniten tarvitsen

Kolumni Ilkka-lehdessä 13.09.2015

LUOVA TYÖYHTEISÖ
Kun työyhteisön ilmapiiri on tulehtunut ja kun ihmissuhteet ovat lukkiutuneet, työpaikalle ei ole hauska mennä ja työviihtyvyys alenee huomattavasti.
Ansaittu ja virkistävä loma on ohi. Toivottavasti työpaikkasi säilyi. Toivon, että pöydälläsi ei ollut päivämäärää jolloin kaiken kattava YT alkaa. Toivon myös, että keväällä väsymystä tuottanut ilmapiiri olisi tasaantunut. Työn loppuminen ei ole ainut uhka. Todellinen jaksamista syövä ilmapiiri voi sairastuttaa koko yhteisön.
Nyt kun elämme laman kourissa ja ihmisten arki muuttuu rajusti. Väkisin jakaudumme voittajiin ja häviäjiin, väliinputoajiin ja jo pudonneisiin. Muutokset ovat tulleet työyhteisössäkin jäädäkseen. Häviäjä useimmiten siirtää omat pelkonsa muiden kontolle. Syyllinen on löydettävä aina oman kehon ulkopuolelta. Parhaiten osaamme itsellemme valehtelemisen taidon. Kokoamme naamioita, joiden taakse on helppo piiloutua. Silloin häviäjän ei tarvitse tunnistaa itseään häviäjäksi.
Yksi työyhteisön pahimpia rooleja on kyynisyys. Rooli, jonka taakse voi piiloutua ja saada aina muut näkymään ongelmina. Jos työyhteisössä on kyynikkojen leiri, niin sen vetäjänä on aina pääkyynikko ja jäseninä siipeilijöitä. Tuo leiri polttaa koko ilmapiirin karrelle. Pääkyynikko on täysin mustavalkoinen, joko olet puolellani tai sitten minua vastaan. Hänen käyttäytymisensä on erittäin hyökkäävää ja salakavalaa. Hän on tahtoessaan täysin kyvytön yhteistyöhön ja yhteisöllisyyden luomiseen. Hänen työajastaan suurin osa kuluu muiden seuraamiseen ja oman aseman vahvistamiseen. Pääkyynikko on aina erittäin kateellinen, eikä siedä toisten hyviä keskinäisiä suhteita.
Hän on erittäin altis työpaikkakiusaajaksi. Hän useinkin mielistelee esimiestään, m***a saman tien voi puhua hänestä selän takana paljon pahaa. Alemmuuden tunne on yleistä henkilöllä, jonka ammatti-identiteetti on heikko. Alemmuutta kokiessaan hän on helposti ärtyvä ja suvaitsematon toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Työyhteisössä ärtymys kohdistuu työtovereihin ja mikä pahinta myös asiakkaisiin.
Tuollainen ilmapiiri on katkaistava välittömästi, koska kaikkien panos työhön alkaa heikentyä. Hetken kuluttua kukaan ei pysty, eikä uskallakaan tehdä työtään täydellä teholla. Työkaverit alkavat saada erilaisia, yllättäviäkin psykosomaattisia oireita. Kyynikkojen leiri porskuttaa erittäin terveenä. Hehän kokevat olevansa täysin oikeassa.
Työnohjauksen tarve on jo yleisesti todettu ja tunnustettu. Sen toteuttamisessa on ilmennyt melko paljon ontumista. Liian helposti ajatellaan, että ongelma on helposti ratkaistavissa. Niin onkin, m***a todellisen ongelman löytäminen ei olekaan niin helppoa. Oikealla työnohjauksella on työtyytyväisyyttä ja työviihtyvyyttä lisäävä vaikutus. Työnohjaus on oppimista ja harjaantumista yhteistyöhön. Ongelman hautaaminen on kuin ansiomerkki kyynikon rintaan. Kahdenkeskinen työnohjaus olisi joskus pakollista, koska joillekin omien virheiden tunnustaminen ryhmässä voi olla liian iso kynnys.

Kolumni Ilkka-lehdessä 10.08.2015
Loma onnistuu – satoi tai paistoi
Tärkein tulee ensin ja tärkein on yhdessä päätetty tärkein!

Kesä ja sen lomat ovat pian ohi. Oliko Sinulla ja läheisilläsi hyvä kesä? Muistan lukeneeni norjalaisen tutkimuksen, jossa todettiin, että mitä lämpimämpää on, niin sitä enemmän syntyy parisuhteessa riitoja. Meidän kaikkien onnemme siinä laskussa oli pitkä ja kolea alkukesä.
Jokainen meistä haaveili tästä kesästä paljon. Olimme unelmissa rauhassa siellä, missä kukin rauhansa saa. Niinpä aika usein toiveita kertyi liikaa ja parasta lomassa oli sen odotus. Lapset säätelivät monien perheiden lomat niin, että loppujen lopuksi heidät unohdettiin. Kun on tarpeeksi kauan ollut huono omatunto siitä, että ei ole aikaa lapsille, niin sitten suunniteltiin paljon tekemistä lasten ehdoilla. He istuivat auton takapenkillä ja etupenkkiläiset miettivät miten takaosa vaimennettaisiin.
Itselläni on ollut kaksi tapaa pilata omat lomani. Täydellisen loman toivossa olen suunnitellut tarkan aikataulun. Niillä aikatauluilla ei ole ollut koskaan taipumusta toteutua. Toinen on sitten se täydellinen suunnittelemattomuus eli kaaos. Kumpikaan noista ääripäistä ei ole sopinut vaimoni eikä muun perheen pirtaan. Mihin tuo kaikki sitten johtikaan? Kommentit alkoivat sanoilla: ”Aina Sinä tai Sinä et koskaan”.
Pahinta lomalla on olla riidoissa, kun ympärillä pyörii ihmisiä, joilta kaikki eripura on salattava. Paine kasvaa ja räjähtää, joko silloin kun on vapaus sähistä pimeässä tai kun muut ovat nurkista häipyneet. Silloin kaivetaan jo haudatutkin ongelmat ja innokas asioiden käsittely alkaa.
Voi kun joskus oppisimme etukäteen sopimaan pelisäännöistä. Esimerkiksi se, että yksi riita ei kestä kauan. Että emme antaisi auringon laskea vihan ylle, m***a kun se aurinko ei edes laske. Ei mökötettäisi eikä kannettaisi kiukkua liian pitkään. Asiantuntijan on erittäin helppo antaa neuvo: ”Aloita päiväsi oikein! Hyvin aloitettu päivä on ainakin puolet menestyksestä.” Perheessä kaikki eivät ole aamuihmisiä. Kahdelta kokonaan eri tavoin ajastetulta ihmiseltä vaatii paljon herääminen samassa huoneessa. Itse herään aikaisin ja unohdan jo moneen kertaan olleeni aamuvirkku, kun hän vihdoin tulee näkyviin. Usein olen ideoita tulvillani ja tietoisesti rasittava. Rakentavaa riitelyä ei missään nimessä aina pysty välttämään, koska omat maailman tärkeimmät mielipiteet ovat oikeutettuja tulemaan julki ja saamaan niille kuuluvan arvostuksen. Kunpa muistaisimme, että jokainen ajattelee asiat aina omalta kantiltaan. Hyvän väittelyn esteenä on useimmiten se, että tarve olla oikeassa istuu meissä äärettömän tiukasti.
Kukaan ei ole täydellinen. Ensimmäisen kiven voisimmekin haudata lähimpään kukkapenkkiin. Muistaisimmepa, että jokaisella on enemmän kuin jollakin toisella ja vähemmän kuin jollakin kolmannella, mitä me sitten milloinkin mittaamme.
Todellinen sankari löytää koko ajan lisää itsestään: Kuka minä olen, mitä minä osaan ja mitä minun ei tarvitsekaan osata. Oppii koko ajan elämään omaa elämäänsä siten, ettei omassa elämässä ole mitään pelättävää. Kun annat tilaa toiselle, saat tilaa itsellesi.

Forssan seutusanomat kirjoitti

”Mitä vaaditaan hyvältä kouluttajalta? Raimo Vakkuri todisti sen, että itsensä likoon laittaminen on yksi tärkeimmistä onnistumisen edellytyksistä. Oman itsensä kautta voidaan sanoma inhimillistää. Luennoitsijana Vakkuri elää kuulijakunnan kanssa, ei ole ylempää osaava ihminen”.

Raahelainen kirjoitti:
”Harvoin näkee miehiä, jotka nauravat vedet silmissä ja vielä vaimon nähden, m***a näin kävi kun Raahen seudun Osuuspankki oli valinnut oivan luennoitsijan puhumaan aiheesta jaksaminen kaamoksen keskellä. Televisiosta monille tuttu Vakkuri oli livenämuutakin kuin rauhallinen ja empaattinen mies”.

Pielavesi-Keitele lehti:
”Raimo Vakkuri on hauska mies m***a liikkuu vakavalla asialla. Hän puhuu leveällä Etelä-Pohjanmaan murteella työpaikoilla vallitsevista hyvistä ja huonoista jännitteistä. Hän tietää tasan tarkasti mistä puhuu. Hän on ajan hermolla, sillä hän koluaa Suomen työpaikkoja työkseen. Hän näkee ja kuulee vihaa ja uupumusta.. Hänen tavoitteensa on saada ihmiset motivoitumaan ja sitä kautta jaksamaan työssään."

Pohjolan Sanomat:
"Kemin yrittäjänaiset ovat kutsuneet Vakkurin luennoimaan aiheesta 'Muutospaineissa jaksaminen'. Luennoitsija lähtee purkamaan teemansa punaista lankaa, joka säilyy kirkkaana, kaksituntisen alustuksen alusta viimeiseen lauseeseen."

Pohjankyrö-lehti:
"Jos kotona ei ole sääntöjä, on niihin vaikea sopeutua muuallakaan. Rajojen laittamisessa on kyse lapsen elämän helpottamisesta. Vaikka rajoja pitää olla, lasta ei Vakkurin mielestä saisi kieltää kapinoimasta eikä häntä saisi syyllistää siitä. Lasten vanhempia Vakkuri patisteli yhteistyöhön päiväkodin ja koulun kanssa."

Veroväki
"Aikaisemmin turvallisuutta oli se, ettei mikään muutu, sanoo Vakkuri. Tänään sellaista turvaa ei enää ole. Ei edes hyvä koulutus ole pääsylippuna hyvään menestykseen. Ainut turva on se, että ihminen omassa käyttäytymisessään - omassa sydämessään – on halu muuttua tai kyky sopeutua uusiin, muuttuneisiin tilanteisiin, kiteyttää Raimo Vakkuri niin osuvasti."