29/09/2026
Nään yleisössä neljä nousevaa kättä.
Ne ei oo kysymyksiä tai kyseenalaistamista.
Vaan ihmisiä, joilla on oma ajatus siitä, mitä tässä tilanteessa just nyt vois tehdä toisin.
Olin viikonloppuna kouluttamassa Aivovammaliiton vapaaehtoisia haastaviin tilanteisiin Nokian Scandic Edenissä. Ja huh, mikä päivä ❤️
Me luotiin näyttämölle tilanteita, joissa mm. puhuttiin päälle, joku jätettiin ulkopuolelle, toinen tuli liian lähelle, tunteet kuumeni, oli väheksyntää ja epäasiallista kommentointia ja ryhmänohjaaja yritti selvitä keskellä tätä kaaosta.
Sen sijaan, että mä olisin kertonut, miten näissä tilanteissa kuuluu toimia, ihmiset tuli ite kokeilemaan.
Mitä tapahtuu, jos teenkin näin?
Entä jos sanon tämän?
Muuttuuko tilanne?
Mikä auttaa – ja mikä ei?
Päivään kuului mm. mun alustus haastavista tilanteista, puhetta mokaamisesta, pohdintaa siitä, millainen vapaaehtoinen kukin haluaa olla, forumtyöskentelyä, keskustelua, ryhmä- ja paritehtäviä, oivalluksia ja lopuksi soolotarinateatteria. Siinä kohtaa päästiin sellaisten tarinoiden äärelle, että sain jakaa nessuja useammalle ❤️
M***a kaikkein hienointa ei ollut ykskään menetelmä. Tai edes mun diat 😅
Vaan se, että ihmiset heittäyty, uskalsi kokeilla, oli suhteessa toisiinsa, ymmärsi ja oppi yhdessä. Mokattiin, naurettiin, itkettiinkin.
Yksi osallistujista sanoi, että tämä oli paras koulutus, jossa hän on koskaan ollu. Että omille tarinoille ja oivalluksille oli tilaa ja että ei vaan istuttu kuuntelemassa.
Siinä kohtaa olin aika lailla, että 🥹.
Kiitos Aivovammaliitto kutsusta – ja erityisesti luottamuksesta. ❤️ Me ei tunnettu entuudestaan, ja silti uskalsitte luottaa siihen, mitä mä olin tälle päivälle suunnitellut 🎈
Ja kiitos jokaiselle, joka oli mukana! Te loitte tän teidän ajatuksilla ja heittäytymisellä!
Mä ajoin kotiin väsyneenä mut aika onnellisena.
Levee hymy naamalla ja – paljastan nyt teille – korvissa soi repeatilla ajatus:
”Ai hitsi mä oon hyvä mun työssä.”
