15/03/2025
Mä oon ollut todella ääripäiden ihminen.
Todella. Ja tosi monenlaisissa asioissa. Jotenkin se mentaliteetti oli vuosia sellainen, että teen täysiä ja täydellisesti tai en ollenkaan. Ja molemmat ääripäät tuntui kuormittavilta, jälkimmäinen usein lisäksi isolta epäonnistumiselta.
Kahlasin ääripäissä etenkin hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Mulla oli aina käynnissä joku projekti, milloin se oli herkkulakko, milloin sokerittomuus, milloin juokse 5 km 10 viikossa, milloin uusi saliohjelma tai joku elimistön puhdistuskuuri. Ja ääripäiden ihmisenä tsemppasin aina sen viikon, kuukauden tai 10 viikkoa maaliin, täydellisesti. Kunnes palasin arkeen. Ja hetken päästä aloitin taas uuden projektin, kun alkoi ahdistaa riittävästi.
Ja kun sitten olin itseni kanssa sopinut, että nyt tässä on tämä projekti käynnissä, siihen liittyi aina sääntöjä siitä, miten on ok syödä tai liikkua. Jos poikkesin niistä tietoisesti tai vahingossa soimasin itseäni ja herkästi mieleen hiipi ajatus, että nyt kaikki on ”pilalla”.
Ihmettelin kovasti sitä, miksi en näiden lukuisten projektien aikana kehittynyt, kehoni ei muokkautunut, painoni ei pudonnut tai kuntoni ei merkittävästi kasvanut.
Näin jälkikäteen ajateltuna ymmärrän, että tällaisessa kierteessä se ei olisi voinut mitenkään tapahtua, sillä elin jatkuvassa stressitilassa. Kehoni ei uskaltanut hetkeäkään luottaa siihen, että ravinnon määrä pysyy riittävänä tai palautuminen ja sitä myöten kehittyminen olisi mahdollista.
En tiedä mitään vapauttavampaa kuin tilan, johon olen vuosien saatossa opetellut löytämään tieni. Nyt mun elämässä on tasapainossa mulle tärkeät, hyvinvointia, mielihyvää ja nautintoa tuovat asiat. En joudu luopumaan mistään. En joudu rajoittamaan mitään.
Mun keho ei ole sellainen, millaisesta haaveilin 10 vuotta sitten. Siellä on yhä paljon asioita, joista tunnen ajoittain epävarmuutta ja epämukavaa oloa. M***a se voi paremmin ja on vahvempi kuin koskaan ennen. Oon itsestäni ihan hemmetin ylpeä 🔥
