leimat.fi

JUGEND RINTAKORU MESSUILTA

Tämän vuoden Fiskarsin antiikkimessuilta tuli hankittua pieni rintakoru. Eräs alan kauppias näytti meille tätä korua ja ihmetteli tuntematonta nimileimaa M.AHRENBERG. Tämän leiman vieressä vielä hopeapitoisuusleima 813. Ei muita leimoja, eikä varmuutta onko koru edes Suomesta. Koska hinta oli kohtuullinen, oli koru ”pakko” ostaa ja koetettava selvittää mysteeri.

Hopeapitoisuusleima 813 on kirjallisuuden mukaan ollut käytössä vain Suomessa. Tässä koruun leimatussa muodossa ilman H-kirjainta leimaa käytettiin vuosina 1892-1894 ja uudestaan vielä 1973-1974. Korun ulkomuoto ja olemus viittasivat vahvasti 1900-luvun alkuun. Korun leimoista puuttui tarkastusleima, paikkakuntaleima ja harmillisesti myös vuosileima. Tarkastusleiman puuttumisen syynä oli ilmeisimmin se, ettei leimaustutkinnon suorittaneiden henkilöiden luettelosta löydy M. Ahrenberg nimistä henkilöä. Eikä hän ilman tutkintoa pystynyt tarkastusleimauttamaan tekemiään esineitä säädösten mukaisesti. Vaillinaiset leimat ja tarkastusleiman puuttuminen toi mieleeni, että koru saattaisi olla esimerkiksi oppilastyö ”Ateneumista” eli silloisesta Taideteollisuuskeskuskoulusta. M***a olisiko oppilas teettänyt itselleen omalla nimellänsä olevan ”nimileiman”?

Netistä ei suoraan löytynyt oikeastaan mitään ”M Ahrenberg” haulla. M***a sanomalehtiarkistosta löytyi paljonkin. Neiti M. Ahrenberg oli osallistunut taidenäyttelyihin ja Taideteollisuusyhdistyksen vuosittaisissa arpajaisissa oli hänen tekemiään koruja yms. palkintoina. Nyt siis tärppäsi. Ainoastaan etunimi oli vielä hakusessa, m***a lopulta sekin löytyi samoin kuin valokuvakin neidistä. Hän oli Märta Matilda Beatrice Ahrenberg, syntynyt 1884 Viipurissa. Hänen isänsä oli taideteollisuuspiireissäkin hyvin tunnettu arkkitehti Jac. Ahrenberg. Netin sukuhistoriasivuilta löytyi vielä tieto, että Märta oli kuollut vuonna 1958 Tanskassa, Kööpenhaminassa.

Märtan opiskelusta tiedetään ainakin se, että hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1902-1903 ja suoritti piirustuksenopettajan tutkinnon. Koulu sijaitsi Ateneumin rakennuksessa, samassa talossa kuin Taideteollisuuskeskuskoulu. Märta oli kiinnostunut myös taideteollisesta alasta, varsinkin koruista. Vuonna 1910 hän anoi valtiolta menestyksettä apurahaa kultasepäksi valmistumista varten. Hakemuksen mukaan olisi hän tuolloin ollut jossakin liikkeessä opissa, mahdollisesti Janne Mellinin työhuoneella. Joka tapauksessa Märtan koruja oli useamassa myyntinäyttelyssä eri puolilla Suomea vuosina 1911-1912. Siitä miten korut olivat leimattuja ei ole varmaa tietoa. Mahdollisesti juuri M.AHRENBERG leimalla?

Märtan taiteellinen toiminta oli hyvin aktiivista ajanjaksolla 1903-1914, m***a tämän jälkeen hänen korujaan tai taulujaan ei enää esiinny minkään yhdistyksen arpajaispalkintoina, eikä hänen töitänsä ollut Suomessa esillä näyttelyissä. Tällekin löytyi lopulta selitys sanomalehtiuutisista vuodelta 1912, joissa kerrottiin neiti Ahrenbergin anoneen apurahaa taidetaonnan opiskelua varten Kööpenhaminassa talvikaudeksi 1912-1913. Apuraha myönnettiin ja Märta lähti Kööpenhaminaan maineikkaaseen Mogens Ballinin nimeä kantaneeseen liikkeeseen. Liikkeen oli vuonna 1908 ostanut perustajalta nuori parikymppinen hopeaseppä Hans Peter Hertz (1887-1949). Rakkautta ensi silmäyksellä? Helmikuussa 1913 oli lehdessä ilmoitus Märtan kihlauksesta Hans Peter Hertzin kanssa ja toukokuussa oli häät. Avioliitosta syntyi aikanaan kaksi tytärtä.

Märta ja Hans työskentelivät aluksi Hansin omistamassa Mogens Ballinilla. He molemmat suunnittelivat uusia malleja tälle yritykselle, jolla oli pajan lisäksi myös oma vähittäismyymälä. Pajalla työskenteli heidän lisäkseen useita muitakin metallitaiteilijoita. Hans siirtyi vuonna 1920 johtajaksi sukunsa omistamaan suurempaan kultasepänalan yritykseen (Bernhard Hertz) ja Mogens Ballinin nimeä kantaneen yhtiön toiminta aikaa myöden hiipui. Missä määrin Märta suunnitteli koruja tämän jälkeen jää vielä arvoitukseksi. Viimeinen Märtasta löytynyt maininta on vuodelta 1951, jolloin Kööpenhaminassa oli suomalaisten taiteilijoiden myyntinäyttely jossa oli hänen maalaamiaan tauluja.

Tuomas Hyrsky

Kiitos Fiskarsin Antiikkipäivät - Fiskars Antikdagar!,
Olimme paikalla tänä vuonna vain torstaina ja perjantaina, m***a jälleen oli mukava tarjota ihmisille leimatietoutta, visailua ja lakuja.

Todellinen Perunalusikka

Mielenkiintoni herää erikoisiin esineisiin. Näin taas tapahtui, kun näin nettihuutokaupassa vanhan hopealusikan, jonka varressa oli pitkä rivi kaiverruksia molemmin puolin. Myyjä tiesi lusikan
olevan leimattu Turussa vuonna 1816 ja kaiverruksessa erottuvan ainakin sanat ”tähden, Suomen javuosiluku 1816”. Myyntikuvat olivat sen verran epäteräviä ja tummia ettei kaiverrusta pystynyt tulkitsemaan. Mysteeri oli siis ratkaistava ja lusikka hankittava.

Lusikka on parin sadan vuoden aikana ollut ahkerassa käytössä joten kaiverruskin on osin kulunut himmeäksi kuten myös valmistajan nimileima, joka todennäköisesti on CAC= Carl Anton Carlborg. Lusikkaa käännellessä ja valon tullessa eri suunnilta selvisi kaiverrus seuraavaksi: ”Ahkeran potatein kasvattamisen tähden” ja lusikan toisella puolella ”Lars Aakonniemelle annettu Kejs. Suomen Huonen Hallituxen Seuralda Turusa 1816”.

Saajan nimi oli sukunimen alkukirjaimen kohdalta hieman tulkinnanvarainen, m***a onneksi netin ihmemaailmasta löytyi seuran jakamien palkintojen luettelo, josta selvisi Oulun läänin Haapajärveltä vuonna 1816 palkittu maanviljelijä Lars Eskilsson Aakonniemi. Pöytäkirjan mukaan hänet palkittiin hopeisella lusikalla, jossa oli sopiva kaiverrus. Palkitsemisen syynä oli hänen erottuminen pitäjässä esimerkillisenä perunanviljelijänä.

Kertoman mukaan perunanviljelyä kohtaan ilmeni paikoitellen vastustustakin, sillä perunoiden syömisen epäiltiin aiheuttavan jäsenten koukistumista ja silmien puhkeamista. Saattoi olla myös epäselvää, tuliko kasvista syödä varsi, mukulat vai kukat. M***a mikä kummajainen oli lusikan antanut ”Keisarillinen Suomen Huonen Hallituxen Seura”? Seura oli perustettu Turussa vuonna 1797 parantamaan Suomen taloutta ja väestön elinolosuhteita.
Seura työskenteli ansiokkaasti muun muassa perunanviljelyksen yleistymisen puolesta jakamalla tietoa ja ilmaisia siemenperunoita. Palkinnoiksi lusikoiden lisäksi seura jakoi eri kokoisia hopeapikareita ja mitaleita. Aikaa myöden lusikoiden ja pikareiden jakamisesta luovuttiin ja palkitsemisesineiksi jäivät nauhassa kannettavat mitalit. Seura toimii edelleen ja on nykyisin nimeltään Suomen Talousseura.

Tuomas Hyrsky

Maaliskuun iloksi luettavaa Boströmin lusikasta. Kertomuksen takana leimatoimikuntamme innokas hopealusikoiden keräilijä Tuomas Hyrsky.

***

Vanhojen hopealusikoiden keräily lienee hulluutta, varsinkin kun niitä on jo muutama tusina. Hulluus iski jälleen, kun nettihuutokaupassa oli myytävänä Kristiinankaupungissa 1761 valmistettu lusikka. Miksi juuri tämä lusikka ”piti saada” johtui sen erikoisen mallisesta nimileimasta, joka oli aiemmin tuntematon.

Lusikka on malliltaan niin sanottua viulumallia ja sen pesän ja varren yhtymäkohdassa on vahvennus. Käsitykseni mukaan pesäosa on juotettu lusikan varteen. Leimasarjassa on Kristiinankaupungin ”leijona”, vuosikirjain C, kolmen kruunun tarkastusleima ja nimileima. Muinaiset omistajat ovat kaiverruttaneet nimikirjaimensa lusikan päähän.

Lusikan on valmistanut kultaseppä Sven Boström. Paljoa ei hänestä tiedetä. Hänen syntymäajasta tai paikasta ei ole varmaa tietoa, todennäköisesti hän oli Ruotsista. Se tiedetään, että hän tuli kultaseppänä Kristiinankaupunkiin vuonna 1759 ja perusti verstaan. Tuolloin hän oli kaupungin ainoa kultaseppä sillä kaupungin edellinen kultaseppä Jöns Fahlberg oli kuollut pari vuotta aiemmin. Boström avioitui leski Carin Reinin kanssa. Avioliitto ei ehtinyt m***a vuotta kestää, sillä Boström kuoli jo vuonna 1765.

Kultasepän palvelut eivät kaupungissa tähän päättyneet sillä Boströmin leski avioitui Ruotsissa syntyneen kultaseppä Olof Källgrenin kanssa, joka oli vastannut verstaan toiminnasta Sven Boströmin kuoltua. Ei tiedetä, olivatko Sven Boström ja Olof Källgren tuttuja jo aiemmilta vuosilta.

M***a takaisin tuohon aiemmin tuntemattomaan nimileimaan. Sven Boströmin leimana on aiemmin tunnettu vain nimikirjainleima SB. Nyt kaupan olleessa lusikassa oli leimassa kokonimi S.BOSTRÖM. Ja mikä erikoista, leima ei ollut perinteinen suorakaiteen muotoinen, vaan ulkomuodoltaan ikään kuin liehuva nauha. Vastaavanlaista harvinaista mallia käytti myös Viipurissa työskennellyt Ruotsista kotoisin oleva kultaseppä Jakob Binborg, toimessa 1761-1787. Sekä Boströmiä että Binborgia yhdisti syntyperä lahden takaa sekä todennäköisesti myös ammattiin perehtyminen Ruotsissa.

Tällaiset nauhan muotoiset nimileimat olivat ”suurta muotia” Ruotsissa 1750/1760-luvuilla, jolloin parikymmentä seppää käytti tämän muotoisia leimoja. Onkin siis mitä ilmeisintä, että ainoat Suomessa tähän mennessä tiedossa olevat tätä muotoa leimoissaan käyttäneet Boström ja Binborg ottivat mallia ”vanhasta” kotimaastaan Ruotsista. (Suomihan tosin kuului tuolloin osana Ruotsin valtakuntaan, siksi lainausmerkit). Nyt kun Boströmin nauhaleima on tullut esiin, voidaan nähdä viitteitä nauhasta myös hänen nimikirjainleima SB:ssä. Tosin ulkomuoto muistuttaa ennemminkin paperiin käärittyä karamellia tai makkaraa.

Tervetuloa Kelloseppäkoulun avoimiin oviin 11.1 klo 10-14. Tunnistamme leimoja jalometalliluokassa.
Kelloseppäkoulu, Vanha maantie 11, 00260 Espoo.

Tässä vielä toinen kertomus lokakuun iloksi:

Jokin aika sitten oli huutokaupassa iso hopeinen lusikka ja kylkiäisenä hopeinen kahvikuppi. Epäkäytännöllinen huulia polttava kahvikuppi, varsinkaan kun en juo kahvia, ei suuremmin kiinnostanut, m***a lusikka kylläkin. Varsinkin kun lusikassa oli alkuperäisen omistajan vaakuna, joka minua heraldikkona kiinnosti. Tein kukkaroni mukaisen ennakkotarjouksen ja kävi kuten usein, joku tarjosi kympin enemmän ja hävisin. Harmitti ja pohdin ottaisinko huutokauppaan yhteyttä ja kysyisin josko voittanut huutaja haluaisi luopua lusikasta, varsinkin jos häntä oli kiinnostanut vain tuo kahvikuppi. Yön yli nukuttuani luovuin tuosta lapsellisesta ajatuksestani ja vain harmittelin asiaa mielessäni. Toisin kuitenkin kävi, hämmästyksekseni huutokauppayrityksestä soitettiin ja kysyttiin, haluaisinko lunastaa tuon lusikka/kahvikuppi kohteen. Huutokauppasalissa kohteen ”huutanut” henkilö oli nähtävästi huutonumerolapullaan kutittanut nenänvarttaan tms. ja meklari oli tulkinnut tämän liikkeen huudoksi. Jälkikäteen ”huutaja” oli kieltänyt tätä kohdetta ostaneensa.

Siis, nyt on vaakunalusikoiden kokoelmassani lisänä hämeenlinnalaisen Petter Törnqvistin vuonna 1796 valmistama vapaaherralliselle Boije-suvulle kuulunut lusikka. Petter Törnqvistejä oli kaupungissa sekä isä (toimessa 1756-1804, työhuone lesken johdolla vielä vuoteen 1812) että hänen saman niminen poikansa (toimessa 1785-1814). Molemmat käyttivät Tyra Borgin mukaan samanlaisia nimileimoja, joten ei pystytä toteamaan onko lusikka isän vai pojan verstaalla valmistettu.

Lusikan ensimmäinen omistaja on ollut Tyrvännön Lahdentaan kartanon omistaja kapteeni vapaaherra/paroni Bengt Axel Boije af Gennäs (1734-1808). Vaakunassa on kuviona suvun nimen mukaisesti yksinkertaisesti ankkuripoijuja.

Tuomas Hyrsky

Tässä mukavaa luettavaa lokakuun iloksi.

Taannoin Antiikkipäivien myyntitapahtumassa käyneenä ajattelin kartuttaa kauhakokoelmaani tammisaarelaisen Alexander Palmenin (toimessa 1849-1875) tekemällä kauhalla. Alan töiden lisäksi hän piti kestikievaria. Mielenkiintoista on aina todeta, millaisen koristeen seppä on keksinyt kauhan varren ja pesän yhtymäkohtaan. Myyjien, vanhempi antiikkikauppiaspariskunta, mukaan kauha oli peräisin tunnetusta tammisaarelaisesta rusthollista. Tätä tietoa tosin voi näin jälkikäteen hieman epäillä myyjän toiminnan perusteella, kun tarkemmin tutustuin kauhaan kotona. Kauhassa oli kiinni myyntihetkellä lahjatavaranauhalla ja rusetilla iso lappu, jossa maininta tekijästä ja iästä, 1840-luku. Hetken tingittyäni kauha oli paperiin käärittynä kädessäni. Kotona tarkemmin ostosta tutkiessani ja lahjatavaranauhan irrotettuani, huomasin että tiukkaan sidotun nauhan alla oli sievästi tehty narukorjaus haljenneen varren johdosta. Ja tuskin kauha oli tehty edes juuri 1849, jolloin seppä aloitti. No, ainakin myyjälle tuli hyvä mieli kun tunsi onnistuneensa vetämään hölmöä nenästä. Ja vielä ystävyydessäni annoin hänelle leimat.fi esitteen, tunsi varmaan vielä enemmän mielihyvää kun huiputti alan miestä.

Tuomas Hyrsky.

Fiskarsin Antiikkipäivät alkoi juuri ja leimat on mukana lauantaihin saakka. Tule osallistumaan kilpailuun ja kysymään jalometalli leimoista.

SUOMALAINEN HOPEASEPPÄ PIETARISSA

Leimat.fi -sivustolle tulee paljon kyselyitä leimoista. Vaikka asiantuntemuksemme kohdistuukin lähinnä suomalaisiin jalometallileimoihin, vastaamme tietojemme mukaan myös muiden maiden leimoista tehtyihin kyselyihin. Tässä eräs tapaus, jossa kysyttiin perheessä olleen hopealusikan historiaa lusikan siirtyessä kastelahjana suvun nuorimmalle.
Periaatteessa helppo tunnistettava, sillä vanhat venäläiset leimat olivat selkeät ja helposti luettavissa.

Lusikan leimasarja alkaa tarkastusleimalla. Hopeapitoisuuden on tarkastanut vuonna 1835 tarkastusmestari MK = Mikhail Mikhailovich Karpinsky. Hän toimi tarkastusmestarina Pietarissa vuosina 1825-1838. Seuraava leima on hopeapitoisuusleima 84 zolotnik, joka vastaa promilleissa 875 pitoista hopeaa. Nykyisin esimerkiksi Suomessa pöytähopeissa käytetään useimmiten 830 pitoista hopeaa, harvemmin ns. Sterling hopeaa, jonka pitoisuus on 925. Kolmas leima on Pietarin kaupunkileima, kuva-aihe on Pietarin vaakunasta. neljäs leima on lusikantekijän nimileima IFP. Postnikova-Lossevan tunnettu venäläisten leimojen kirja ei tunne IFP leimaa, eikä myöskään Bäcksbackan matrikkeli. Bäcksbackan matrikkelin nimiluetteloa tutkimalla voidaan kuitenkin päätellä, että mitä ilmeisimmin kyseessä on suomalainen Johan Fredrik Pettelius. (Nimien J-kirjaimet ovat pääsääntöisesti vanhoissa leimoissa I- kirjaimia) Tuolloin Venäjän vallan aikana suomalaiset kulta- ja hopeasepät kävivät opissa ja usein perustivat liikkeenkin Pietariin, jossa ostajakunta oli verrattomasti suurempi ja varakkaampi kuin Suomessa.

Johan Fredrik Pettelius oli syntynyt 28.7 1797 Leppävirralla. Hän aloitti uransa oppipoikana Turussa 4.8.1815 hopeaseppä Elias Lindstedt vainaan työhuoneella, jota silloin hallitsi Eliaksen leski Brita Linstedt. (Leski oli ehtinyt olla jo aiemmin aviossa turkulaisen kultaseppä Brummerin kanssa. Tuolloin nuoret sepät, siis tässä tapauksessa aikoinaan Elias Lindstedt, saattoivat mennä leskien kanssa naimisiin ja periä täten valmiin työhuoneen) Johanin valmistuttua kisälliksi 1819 hän lähti lisäoppia saamaan Pietariin. Siellä hän valmistui hopeaseppämestariksi 1825, jolloin hän sai oman nimileiman (ilmeisimmin IFP) ja mahdollisuuden oman yrityksen perustamiseen. Hänen tiedetään toimineen Pietarissa ainakin vielä 1840-luvulla. M***a netin sukututkimussivujen mukaan hän kuoli kuitenkin Rantasalmella Asikkalan kylässä 27.5.1843, kuolinsyynä oli hukkuminen.

Johan oli avioitunut Pietarissa 10.1.1824 Beata Catharina Mureniuksen kanssa. Hän oli syntynyt Säkkijärvellä 1796. Heille syntyi lapsia Pietarissa. Johan Petteliuksen kuoleman jälkeen Beata avioitui hopea-alan työntekijä Adam Andersson Juutin kanssa Rantasalmella 6.6.1844. M***a tämä onkin jo toinen tarina.

Tuomas Hyrsky

Kirjallisuus:
M.M. Postnikova-Losseva, N.G. Platonova, B.L. Ulianova; L´ORFÉVRERIE ET LA BIJOUTERIE au XV-XX ss, Moscou 1983.
L. Bäcksbacka; ST. PETERSBURGS JUVELERARE, GULD- OCH SILVERSMEDER 1714–1870, Helsingfors 1951.
Tyra Borg, GULD- OCH SILVERSMEDER I FINLAND 1373–1873, Helsingfors 1935.

Kelloseppäkoululla Leppävaarassa avoimet ovet 13.1.2024 klo 10-14. Olemme mukana myös tapahtumassa tulkitsemassa leimoja jalometalliluokassa. Tervetuloa!