Feminine Embodiment & Somatic Educator Sara Adolfsen

Harva ymmärtää, miten paljon energiaa voi kulua siihen, että yrittää olla rakastettava.

Siihen, että kontrolloi itseään.
Pidättelee tunteitaan.
Mukautuu.
Tukahduttaa.
Miellyttää.
Piilottaa osia itsestään.

Yrittää muotoutua ulkoapäin määriteltyyn muottiin, jonka on sisäistänyt olevan parempi kuin mitä itse on.

Moni kantaa syvää häpeää itsestään.
Kehostaan.
Tarpeistaan.
Tunteistaan.
Siitä kuka on ihmisenä.

Häpeä kuiskaa:

”Minussa on jotain väärää.”
”Minun täytyy muuttua.”
”Minun täytyy olla jotain muuta kuin mitä olen.”

Siksi kyse ei aina ole vain terveydestä, hyvinvoinnista tai itsensä kehittämisestä.

Joskus taustalla voi olla paljon syvempi riittämättömyyden tunne.

Tarve tulla paremmaksi.
Kauniimmaksi.
Halutummaksi.
Hyväksyttävämmäksi.

Tätä näkyy kaikkialla.

Dieettikulttuurissa.
Fitness-alalla.
Muotimaailmassa.
Kauneus-, kirurgia- ja kosmetiikka-alalla.
Pornoskenessä.
Sosiaalisessa mediassa.

Miljardibisneksiä rakennetaan sen varaan, että ihmiset uskovat olevansa jollain tavalla riittämättömiä.

Kaikki nämä hyödyntävät tavalla tai toisella ihmisten epävarmuuksia, häpeää ja halua tulla hyväksytyksi tai halutuksi.

Meille myydään jatkuvasti kuvaa siitä, millaisia meidän pitäisi olla, jotta olisimme tarpeeksi.

Väitän, ettei kukaan ole täysin immuuni tälle.

Kun katse alkaa tulla ulkoa ja paine sisältä kasvaa sen mukana, ihminen voi helposti kadottaa yhteyden itseensä.

Moni unohtaa kuka oli ennen kaikkea sitä, mitä oppi, että pitää olla.

Varjotyössä tutustutaan rehellisesti mm kaikkeen siihen päälle liimattuun ja sisäistettyyn.

Se ei ole itsensä muuttamista.
Eikä sitä, että sinusta tulisi joku muu.

Varjotyö on sitä, että tulet tietoiseksi näistä tiedostamattomista malleista, naamioista ja rooleista — kaikesta siitä, mitä teet ollaksesi hyväksyttävä ja rakastettava muiden silmissä —

Ja että uskallat vähitellen tulla näkyväksi aitona ja kokonaisena itsenäsi — etkä enää hylkää itseäsi tullaksesi rakastetuksi.

🤍

Pelkkä kemia ei kanna💥🥀

Tämä oivallus muutti täysin sen, miten valitsin kumppanini.

Olin aiemmin tottunut navigoimaan pelkän vetovoiman perässä. Se tunne tuntui voimakkaalta, intensiiviseltä —jopa vähän vaaralliselta ja kaoottiselta.

Olin tottunut epävarmuuteen, varuilla olemiseen ja siihen, että jotain pitää jatkuvasti “selvittää” tai odottaa.

Kunnes tajusin, ettei tämä ole sitä mitä haluan.
Tai varsinkaan sitä mitä ansaitsen!

Sitten kohtasin jotain erilaista, johon olin valmiimpi kuin koskaan noiden oivallusten jälkeen.
Avoimuus oli avain.

En puhu täydellisestä.
Puhun turvallisesta.

Turvallinen ei tuntunut aluksi 100%lta.
Se kypsyi minun kokemuksessa hitaammin.
Se oli radikaalia toisella tapaa.
Se ei ollut yhtä räjähtävää.
Ei dramaattista.
Hieman epämukavaa silti, koska se oli aivan uutta.

Se tuntui rauhalliselta.
Selkeältä.
Läpinäkyvältä.
Totuudelta.

Ja siinä kohtaa ymmärsin jotain tärkeää:

Meidän hermosto ei valitse sitä, mikä on meille hyväksi —
vaan sen, mikä on meille tuttua.

Ja joskus se tarkoittaa sitä,
että turvallinen tuntuu vieraalta
ja kaaos kotoisalta.😮‍💨🫣

M***a turvalliseen voi onneksi opetella.🥹

Voi opetella olemaan suhteessa,
jossa ei tarvitse arvailla, pelätä,
varautua tai pienentää itseään.

Suhteessa, jossa sanat ja teot ovat linjassa.
Jossa toinen ei katoa vaikeina hetkinä.
Ja jossa sinä et kadota itseäsi (tää on iso btw!)

Missä molemmat seisoo vahvasti omilla jaloillaan, itsenäisesti — terveellä tapaa nojaten toisiinsa — ei kietoutuneena, kameleonttina mukautuen, missä lopulta ei enää tiedä kuka on.😶

Minulle nykyinen suhde oli tietoinen valinta.
Valitsin myös itseni.
Valitsin uskaltaa jäädä — vaikka kaikki ei tuntunut heti “tutulta”.

Ja nyt,vuosia myöhemmin,
ymmärrän:

Valitsin turvan,jota nyt sekä naisena,että äitinä kahdelle arvostan enemmän kuin koskaan🥹🥲

Kiitollinen niille kaikille miehille,
jotka näyttivät minulle sen mitä en halua,
miten hylkäsin itseäni,
miten valitsin kumppaneita trauman kautta,
ja etenkin, miten tärkeimpänä lopulta näin sen,
mitä oikeasti ansaitsin❤️‍🔥🙏🏻😭

Jos tämä resonoi tai herättää ajatuksia, jaa ihmeessä kommenteissa

❤️

Hänellä on missio ja
hän haluaa myös olla äiti.

Joskus nämä kaksi maailmaa tuntuvat vetävän eri suuntiin.

Äitiys pyytää hidastamaan.
Laskeutumaan kehoon, hetkeen, läsnäoloon.
Antamaan itsestään niin paljon, että välillä tuntuu kuin mikään ei enää kuuluisi täysin itselle.

Samaan aikaan jossain syvällä elää toinen polte.

Tarve luoda.
Kirjoittaa.
Rakentaa.
Vaikuttaa.
Muuttaa jotain tässä maailmassa.

Äitiys ei ole samm***anut sitä tulta minussa.
Päinvastoin.

Se tekee siitä todemman.

Koska kun rakastaa jotakin näin syvästi, ei enää pysty katsomaan hiljaa maailmaa, joka satuttaa pieniä tyttöjä, poikia, naisia, lapsia — tai opettaa heidät hylkäämään itsensä.

Jokin primitiivinen herää kehossa äitiyden myötä.

Leijonaemo.
Elämän puolustaja.
Se osa, joka ei enää jaksa teeskennellä tai tyytyä siihen, mikä on aina ollut.

Ja ehkä juuri siksi niin moni nainen herää äitiydessä myös omaan voimaansa.

Ei vain pehmeämpänä —
vaan selkeämpänä.
Villimpänä.
Rehellisempänä.

Nainen ei ole joko tai.

Hän voi pitää lasta sylissään
ja samalla kantaa missiota sydämessään.

Hän voi rakastaa pehmeästi
ja silti olla vaarallinen rakenteille, jotka eivät palvele elämää.

Uusi maailma ei synny kovuudesta tai jatkuvasta vastakkainasettelusta.
Se syntyy totuudesta ja rakkaudesta — myös varjojen kohtaamisesta.

Se syntyy naisista,
jotka eivät enää pienennä itseään,

tai hylkää osia itsestään,

Vaan muistavat,
että he voivat rakastaa syvästi
kadottamatta itseään ja että pehmeys ja voima
voivat elää samassa naisessa.

❤️‍🔥

Nyt on Naisten vuoro jakaa🌹

Viime viikon keskustelu täällä tilillä miesten kokemuksista avasi jotain hyvin inhimillistä.

Yksinäisyyttä.
Painetta.
Kaipuuta tulla nähdyksi.
Ihmisyyttä.

Nyt haluan kuulla naisilta.

Haluan kuulla,
miltä tämä aika tuntuu meidän kehossa,
sydämessä,
hermostossa,
ihmissuhteissa,
äitiydessä,
naiseudessa,
rakkaudessa.

Mitä kannamme?
Mitä kaipaamme?
Mitä emme ehkä uskalla sanoa ääneen?

Vastata voi kommentteihin, viestillä tai sähköpostitse.

Vastaukset eivät mene suoraan jakoon (pieniä otteita nostan korkeintaan) ja ne pysyvät kaikki anonyymeinä tulevissa jaoissa.🙏🏻

Teen myöhemmin koonnin kaikesta,
mitä naiset jakavat ja kokevat tässä ajassa.

Ehkä tämän kautta voimme ymmärtää vähän paremmin sekä itseämme, että toisiamme. 🙏🏻🥹

🤍

Mun mielikuva suomalaisesta miehestä tai miehistä ylipäänsä on muuttunut.

Kysyin.
Ja pysähdyin vastausten äärelle.

Kuinka moni heistä onkaan
herkkä,
tunteva,
yhteyttä kaipaava.

Ei kylmä.
Ei pelkästään kova — etäinen.

Vaan usein…
ehkä enemmänkin hiljainen.

Tämä kokemus on liikuttanut mua oikeasti.

Muistuttanut siitä,
että pinnan alla
me ei olla niin erilaisia
kuin usein ajatellaan.

Jäin miettimään —
onko miehille riittävästi paikkoja,
joissa he saavat olla kaikkea sitä mitä he ovat?

Eivät vain vahvoja —
vaan myös tuntevia.

Haavoittuvia.
Nähtyjä.
Kuultuja.

Kokonaisia.

Tunnen tämän myötä paljon rakkautta miehiä kohtaan.

Sillä jokaisessa elää ihminen —
myös se pieni poika,
joka kaipaa tulla kohdatuksi.

Sama inhimillinen tarve,
elää meissä kaikissa.

Ja tämä ei poissulje tai oikeuta millään lailla sitä,
mitä naiset ovat kokeneet tai kokevat.

Nämä totuudet voivat elää yhtä aikaa.

Kun tietoisuus astuu väliin…
voi syntyä tila.

Tilaa kuunnella. Ymmärtää.
Tilaa aidolle yhteydelle.

Kun pysähdytään kuuntelemaan,
ei korjaamaan tai muuttamaan—

vaan olemaan läsnä…

Jokaisen hermosto tuntee sen.
Joskus se riittää yllättävän pitkälle🤍

Olen tuntenut paljon kiitollisuutta,
jopa etuoikeutta—
saadessani lukea näitä vastauksia🩵

Se, että ihmiset ovat avanneet sisintään näin avoimesti ja rehellisesti,
jakaneet jotain herkkää, henkilökohtaista ja usein piiloon jäävää,
ei ole itsestäänselvyys.

Monista vastauksista huokui syvällisyys, reflektiokyky sekä kaipuu yhteyteen, nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus miehistä.
Otokseni on pieni, ja jo kysymysten sävy vaikuttaa siihen, ketkä haluavat vastata

Silti nämä vastaukset ovat aitoja.
Uskon, että moni mies, joka ei vastannut, voisi tunnistaa niistä jotain itsestään. Naisetkin— kumppaneissaan tai lähipiirissä.

Nämä vastaukset koskettivat minua mm siksi, että ne muistuttivat siitä, kuinka paljon me kaikki kannamme pinnan alla.

Katson omaa miestänikin nyt hieman eri tavalla.

Se mikä erityisesti jäi elämään sydämeeni on tämä:

ettei me lopulta olla niin erilaisia ihmisinä🤍

Kuulisin mielelläni,mitä nämä vastaukset herättivät sinussa?

Olen huomannut itsessäni jotain:

vaikka haluan ymmärtää miehiä,
jokin minussa myös suojelee ja sulkeutuu.

Ja uskon, etten ole tämän kanssa yksin.

Intentio tähän postaukseen on yksinkertainen:
lisätä ymmärrystä miesten ja naisten välillä. ❤️
Sitä tarvitsemme lisää. 🙏🏻

Jo pitkään — ja ehkä korostuneemmin viime aikoina —
keskustelu miesten ja naisten välillä on usein muuttunut vastakkainasetteluksi:

kumpi on oikeassa, kumpi väärässä.

On syylliset ja syyttömät.
Uhrit ja roistot.
“Ei kaikki miehet, m***a aina mies.”

Meissä elää myös ylisukupolvinen muisti —
ja sen mukanaan tuoma kipu.

Kaikki tämä on totta.
Sitäkin tulee ymmärtää.

Ja samalla on olemassa myös toinen todellisuus.

Oma työni keskittyy naisen historiaan ja varjotyöhön —
siihen, että tunnistamme historiasta periytyneet kahleet
ja opimme vapautumaan niistä. ⛓️‍💥

Ja silti näen, että
yhteyden rakentaminen naisten ja miesten välille
on yksi tärkeimmistä teistä eheämpään tulevaisuuteen. ❤️‍🩹

Harvemmin pysähdymme oikeasti kysymään —
ja kuuntelemaan ilman agendaa, puolustautumista tai tarvetta korjata:

miltä elämä näyttää sinun puoleltasi?

Siksi haluan kysyä nyt suoraan miehiltä.

Jos olet mies ja näet tämän, olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan:

– Miltä tuntuu olla mies tässä ajassa?
– Missä asioissa koet eniten painetta elämässäsi?
– Milloin tunnet itsesi arvostetuksi suhteessa?
– Missä asioissa toivoisit, että naiset ymmärtäisivät miehiä paremmin?
– Mikä on kaikkein vaikeinta parisuhteessa?
– Milloin sinun on vaikeinta näyttää haavoittuvuutta?
– Mikä saa sinut tuntemaan turvaa suhteessa?

Voit vastata kommentteihin tai viestiin —
myös näiden kysymysten ulkopuolelta.

Lisään stooreihin myös anonyymin vastausboksin,
jos se tuntuu turvallisemmalta. 🩵

Ja jos olet nainen, voit jakaa tämän eteenpäin.
Ehkä joku mies sinun elämässäsi haluaa vastata.

Ehkä ymmärrys ja yhteys meidän välillä
alkaa yksinkertaisesti siitä,
että pysähdymme kysymään —
ja oikeasti kuuntelemaan.

🤍

Kun ajattelen suomalaista naista arkkityyppinä,
näen edessäni vahvan, voimakkaan soturinaisen.

Hän pystyy suoriutumaan kaikesta itse.
Yksin.
Hän ei pyydä apua turhaan.
Hän puree hammasta
ja menee läpi harmaan kiven, jos on pakko.

Ja juuri kokemus pakosta
sanelee usein hänen tekemistään.

Hänen kuuluu jaksaa.
Hänen täytyy jaksaa.

Hiljaa.
Kunnialla.
Ilman että vaivaa muita.

Meidän isoäidit kantoivat sodan.
Meidän äidit kantoivat hiljaisuuden.
Tukahdutetut tunteet.

Ja me?
Heidän tyttärensä

Me kannamme ylisukupolvista taakkaa edelleen —
m***a eri tavalla.

Se voi näyttää tänä päivänä
ylisuorittamiselta
itsensä unohtamiselta
jatkuvalta riittämättömyyden tunteelta
kyvyttömyydeltä levätä ilman syyllisyyttä

Suomalainen nainen on vahva.

M***a usein tuo vahvuus
on rakennettu sen päälle,
että omat tarpeet on opittu ohittamaan.

Ei saa haluta liikaa.
Eikä saa olla tarvitseva.
Herkkyys ja haavoittuvuus kätketään jos niiden näyttäminen ei ole ollut turvallista.

Samaan aikaan kehossa elää jotain muutakin.

Väsymys.
Kaipuu.
Uupumus.
Katkeruuskin.
Hiljainen tunne siitä,
ettei tämän kuulu tuntua tältä.

M***a kehoa ei ole opetettu kuuntelemaan.

Meidät on opetettu pärjäämään yksin.
Ilman kylää ja yhteisöä.
Vaikka sillä sisulla.
Ja siitä on tullut identiteetti.
Jopa ylpeyden aihe.

M***a rehellisesti?

Kaikki, mikä syntyy pakosta, pärjäämisestä ja selviytymisestä,
ei ole vapautta.

Feminiini ei halua vain jaksaa. 🥀

Se haluaa tuntea.
Vastaanottaa.
Nauttia.
Luoda.
Levätä — ilman että sitä täytyy ansaita.

🔥

Todellinen voima syntyy yhteydestä.
Integraatiosta, jossa kaikki puolet ja laadut saavat olla olemassa yhtä aikaa.

Suomalainen integroitunut soturinainen

ei enää pärjää yksin — vaan valitsee yhteyden
ei enää puske — vaan kuuntelee
ei enää ohita itseään — vaan on itsensä puolella

Hän on edelleen vahva.
M***a hän ei enää toimi itseään vastaan.

Hän ei hylkää itseään.

Hän saa viimein olla kokonainen.
Hän ei enää selviydy elämästä.
Hän elää sitä täysillä. ❤️‍🔥

Pelkkä kemia ei kanna.
(Tämä on mun eletty kokemus.)

Vetovoima voi tuntua äärimmäisen voimakkaalta, jopa kohtalokkaalta ja tutulta. Se voi tuntua niin hyvältä ja vastustamattomalta, että siitä haluaa aina vaan juopua kerta toisensa jälkeen, ohittaen kaikki red flagit🚩🚩

Believe me, I know 🫣🥵🥴

Se, kuka on vierelläsi, ei vaikuta vain siihen miltä tuntuu rakastaa.

Hän vaikuttaa siihen
miten hengität
miten palaudut
miten uskallat olla oma itsesi ja elää potentiaaliasi todeksi —

tai, miten paljon joudut mukautumaan ja pienentämään itseäsi.

Pelkän kemian ja vetovoiman vallassa purjehtiminen voi tuntua ihanan järisyttävältä, eikä siinä mitään pahaa ole, m***a jos etsii lopunelämän ihmistä vierelleen, tulisi siinä olla myös turva.

Turvaa on kykyä kohdata vaikeat hetket ilman, että toinen katoaa —
tai että sinä kadotat itsesi.

Ja seuraava on ehkä vaikein kohta:

Se, mitä siedät ja sallit, kertoo siitä
mitä uskot ansaitsevasi — minkä arvoinen uskot olevasi.

Tämä ei ole kenenkään vika —
vaan juontaa juurensa siitä, mitä olemme joskus oppineet rakkaudesta.

Hermosto valitsee tutun, ei turvallisen —
Näin vanha kaava jatkuu.
Ja siksi on helppo jäädä.

Kunnes — tulemme varjoistamme tietoiseksi.
Kunnes — valitsemme tietoisesti toisin.
Kunnes — eheytämme itsessämme haavan joka liittyy omaan arvoon. 💎

…ja alamme opettelemaan uudenlaista rakkauden kieltä. 🥹

Vaikka emme olisi kokeneet pieninä turvallista kiintymyssuhdetta, voimme aikuisena oppia vastaanottamaan sen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Voit ja saat valita itsesi (hylkäämisen tai hylätyksi tulemisen sijaan).

Voit valita ansaitsevasi kaiken hyvän ja vielä enemmän.

🤍🥹