J.P.Pro Sport Consult Oy

Fitnessurheilu on yksilölaji.

Kun urheilija astuu lavalle, hän astuu sinne yksin. Kukaan ei voi enää tehdä mitään hänen puolestaan.

Vaikka suoritus on yksilön, matkan ei tarvitse olla.

Olen vuosikymmenten aikana alkanut ajatella yhä enemmän, ettei ihmiselle riitä pelkkä tehtävä. Hän tarvitsee myös paikan. Paikan, jossa hän kokee kuuluvansa johonkin.

Fitnessurheilijan arki on usein yksinäistä. Hän harjoittelee yksin, syö omat ruokansa ja elää oman ohjelmansa mukaan. Mitä lähemmäksi kilpailuja mennään, sitä enemmän elämä eriytyy muiden elämästä.

Kun muut kysyvät, miksi ihmeessä teet tuota, toinen saman lajin urheilija ei kysy.

Hän tietää.

Siksi tiimi ei parhaimmillaan ole joukko saman valmentajan urheilijoita.

Se on yhteisö.

Yhteisö, jossa onnistumisesta iloitaan aidosti ja jossa epäonnistuminen ei muuta ihmisen asemaa. Kilpailussa ansaitaan sijoitus. Yhteisössä ei pitäisi joutua ansaitsemaan ihmisarvoaan.

Tiimin suurin merkitys syntyy siitä, että siellä jokainen voi myös olla tärkeä toiselle.
Kokenut rauhoittaa ensikertalaista. Joku auttaa poseerauksessa. Toinen soittaa tai lähettää viestin juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Silloin urheilija huomaa jotain tärkeää:

Minua tarvitaan täällä.

Valmentajan tehtävä ei ole vain tehdä harjoitusohjelmia ja ruokavalioita. Valmentaja rakentaa kulttuuria ja jokainen tiimin jäsen on omalta osaltaan vastuussa siitä, millainen ilmapiiri yhteisössä on.

Kilpailuissa tämän näkee ehkä kauneimmin bäkkärillä.

Yksi on juuri hävinnyt oman sarjansa, m***a auttaa hetkeä myöhemmin joukkuetoveriaan valmistautumaan omaansa.

Siinä on joukkue yksilölajissa.

Lavalla jokainen taistelee omasta sijoituksestaan.
Bäkkärillä pidetään huolta toisista.

Ehkä juuri siksi urheilija pystyy menemään lavalle yksin, koska hän tietää, ettei hänen tarvitse tulla sieltä takaisin yksin.

Lavalla mitataan urheilijaa.
Tiimissä kannatellaan ihmistä.

Kun unohdamme miksi teimme sitä alunperin

Urheilussa konkreettisemmin on kyse aina harjoittelusta, ravinnosta ja palautumisesta,
M***a sen alla on jotakin paljon syvempää.
Paljon tärkeämpää. Jotain mikä on noiden asioiden yläpuolella.

Yksi lempilauseistani urheilijalle on aina ollut : ”Ilman tunnetta, ei kannata tehdä mitään.”

Tunne.
Se ensimmäinen tunne, jonka vuoksi aloitimme.

Kun ei malttanut odottaa, että pääsisi seuraavaan harjoitukseen. Jokainen pieni onnistuminen tuntui valtavalta, emmekä miettineet sijoituksia tai suuria voittoja. Emme myöskään tunnistaneet muiden odotuksia tai ulkopuolelta tulevia paineita.

Usein näen julkisessa keskustelussa urheilijoiden tarinoita siitä, miten tai miksi tunne katoaa. Yleisin selitys on, että harjoittelua on liikaa ja se vie kaiken ajan.
Tai, että urheilija menetti motivaationsa, vaikka todellisuudesssa hän menetti yhteyden siihen alun tunteeseen.

Tunne ei lopulta katoa työmäärän vuoksi. Se katoaa silloin, kun unohdamme, miksi teimme sitä alunperin.

Tekeminen on muuttunut velvollisuudeksi. Ilo on vaihtunut suorittamiseen. Alamme harjoitella enemmän ulkopuolisten odotusten vuoksi, kuin oman sisimmän. Sydämemme.

Silloinkin harjoittelu ja tavoitteisiin pyrkiminen näyttää ulospäin aivan samalta kuin ennenkin. Sovitut työt tehdään, ruokavalio pitää, m***a silti jokin on muuttunut.

Sisäinen liekki, tunteenpalo on sammunut. Urheilija on unohtanut miksi alunalkaen tähän ryhtyi.

Moni yllättyy silloin, kun kerran hukattu tunne palaa. Ehkä hän huomasi kysyä itseltään sen tärkeimmän kysymyksen : ”Mikä minut sai aloittamaan tämän”.

Uskonpa, että valmentajan tärkein tehtävä ei olekaan kehittää urheilijan suorituskykyä, vaan varjella sitä tunnetta jonka vuoksi hän joskus aloitti.

Ilman tunnetta voi harjoitella pitkään, m***a vain tunteen avulla voi päästä todella pitkälle.

Kuuntelin onnellisuustutkijaa. Häneltä kysyttiin milloin ihminen on onnellisimmillaan.
Hän vastasi kysymykseen yhdellä sanalla :
”Huomenna.”

Se oli hyvä pysähdys ja muistutus minulle siitä, miten ihmisen mieli on rakennettu.
Onnellisuus on aina edessä päin.

Sitten kun saan uuden työn,
sitten kun valmistun,
sitten kun lapset kasvavat,
sitten kun paino putoaa,
sitten kun jään eläkkeelle,
sitten kun on aikaa…
Sitten kun on sitten..

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja kun jokin näistä viimein toteutuu, mieli siirtää maaliviivaa eteenpäin. Taas vähän kauemmas.

Huominen on tärkeä. Ilman toivoa emme rakentaisi mitään, emmekä tavoittelisi parempaa elämää, m***a tuntuu surulliselta, että annamme tämän päivän lipua ohitse.

Mitä jos onnellisuus ei olekaan paikka, johon joskus toivotaan saapuvamme.
Jos se onkin taito huomata, että osa onnellisuudesta oli täällä jo eilen ja osa on tässä juuri nyt ja vain pieni osa siitä kaikesta kuuluu huomiselle.
Muuten vaarana on, että koko elämä kuluu ja kiitää ohi odottaessa päivää, joka on aina vasta huomenna.

Urheilumaailmassa törmään jatkuvasti tähän ilmiöön.
Urheilija unelmoi Suomenmestaruudesta, arvokisamitalista tai ammattilaisuudesta.
Hän rakentaa mielessään hetken, jolloin kaikki loksahtaa kohdilleen ja ajattelee, että juuri se hetki on lopullisen onnen löytämisen hetki.

Mitali ripustetaan kaulaan. Urheilija nostaa pytyn ilmaan. Yleisö taputtaa.
Hän yllättyy ja on hämmentynyt tunteistaan. Tunne ei olekaan rajaton onnellisuus, vaan suuri hiljaisuus.
Se hetki valuu ohi nopeasti ja mieli alkaa etsiä jo seuraavaa tavoitetta.

Vuosia myöhemmin kun sama urheilija katsoo vanhoja kuvia kilpailuistaan, videoita loputtomista harjoituksistaan.
Selaa lehtileikkeitä.
Hän huomaa ajatella, että ne olivat elämän parhaita vuosia.

Hän oli onnellisimmillaan juuri silloin, kun hän tavoitteli unelmaansa. Ei silloin kun hän saavutti sen.
Haikeinta ja surullisinta tässä on se, että hän ei tiennyt sitä silloin.

Ja ymmärtää, että onnellisuus ei asukaan maaliviivalla.

Onnellisuus on kulkenut vierellä koko matkan, m***a huomaamme sen vasta, kun tie on jo kuljettu loppuun.

Moni ajattelee, että ammattilaisuus tarkoittaa vapautta keskittyä vain harjoitteluun.
Todellisuudessa ammattilaisuus tarkoittaa sitä, että harjoittelu on enää yksi osa työtä.

Oma ura kilpailijana sattui vuosille 1988-1997 joista viimeiset vuodet ammattilaisena.
1996 kun olin USAssa ja treenasin Venicen Goldsilla. Sain nähdä mitä TOP 10 huiput oikeasti tekivät.
Meillä Suomessa oli pitkälti se käsitys, että hyvähän heillä on, kun ei tarvitse kuin treenata.
Se kisamatka avasi minun silmät.

Seminaareja, esiintymisiä, mainos- ja lehtikuvauksia, PT-hommia, haastatteluja ja sponsoritapahtumia. Jatkuvaa organisointia, jotta aikataulut pitävät.
Aloin ihmetellä, että miten ihmeessä he ehtivät treenata, sälyttää kuntonsa ja vielä kehittyäkin.
Minun arvostus heitä kohtaan nousi siinä samassa pilviin ja ainakin itse lopetin sen kitinän kotimaassa, että kun ei aika riitä kaikkeen.

M***a nyt tänä päivänä sosiaalinen media on räjäyttänyt pelin kokonaan. Se mikä riitti ennen, ei riitä nyt mihinkään.
Urheilijan täytyy olla yhtäaikaa markkinoija, kuvaaja, videoeditoija, yrittäjä, myyntimies ja viestintäosasto.

Iso osa nykyisistä Pro -urheilijoista voisi tehdä kaksi harjoitusta päivässä, niin kuin tehtiin -90 luvulla, m***a some rokottaa aikaa päivästä nyt niin paljon, että se ei ole mahdollista.

Moni meistä näkee vain tunnin mittaisen treenivideon tai kuuntelee podcastin. Harva näkee niitä tunteja, jotka kuluvat kuvaamiseen, editointiin, yhteistyökumppaneille raportointiin, kommentteihin vastaamiseen ja näkyvyyden ylläpitämiseen ja jos näkyvyys katoaa, katoaa myös tulot.

Ammattilainen ei tee työtään silloin kun jää aikaa. Hän järjestää elämänsä niin, että tärkeimmät asiat tulevat tehdyksi siitä huolimatta, että aikaa ei koskaan ole tarpeeksi.

Nykyään moni haaveilee ammattilaisuudesta. Harvempi ymmärtää, että ammattilaisuus ei vähennä velvollisuuksia, vaan se lisää niitä. Kilpailu on kovaa.

Jos puhutaan pelkästään tavoitteellisesta harjoittelusta ja jos tavoittelet ammattilaisuutta.
Ala tästä päivästä lukien elää ja treenata kuin ammattilainen, ilman kompromisseja.
Muuten se haave ei koskaan toteudu.

Joskus keskustelu koneista ja vapaista painoista menee kummalliseksi.

En tunne yhtään huipputason kehonrakentajaa, joka olisi rakentanut perusmassansa koneilla.

M***a tunnen paljon huipputason kehonrakentajia, jotka nykyään treenaavat paljon koneilla.

Tässä on se ero.

Kun katsoo vanhoja kuvia nuorista kehonrakentajista, kuten vaikka Dorian Yates, Ronnie Coleman tai Jay Cutler, taustalla näkyy kyykkyjä, maastavetoja, soutuja, leuanvetoja, penkkipunnerruksia ja pystypunnerruksia.
Vapailla painoilla.

Massan perusta rakennettiin raskailla perusliikkeillä.

Myöhemmin, kun lihasmassaa oli jo valtavasti, heidän tilanne osittain muuttui. Nivelissä oli kulumaa, vammoja oli kertynyt ja lihasta oli enemmän kuin tavallisilla ihmisellä yhteensä, joka vei osan liikkuvuudesta.
Supistusvoimaa oli jo niin paljon, että se alkoi rikkoa omaa kehoa. Silloin koneet alkoivat saada suuremman roolin.

Koneet eivät muuttuneet paremmiksi lihaksen rakentajiksi, m***a niiden avulla voitiin jatkaa kovaa harjoittelua pienemmällä loukkaantumisriskillä ja hallitummin.

Moni sekoittaa syyn ja seurauksen.
Huippukehonrakentaja voi suosia koneita.

Siitä vedetään liian helposti se johtopäätös, että koneet ovat syy siihen lihasmassaan.
Todellisuudessa koneet ovat seurausta siitä lihasmassasta.

Kun alla on 15-30 vuotta raskasta harjoittelua ja yli 120 kiloa lihaksikasta kehoa, harjoittelun tavoitteet muuttuvat. Silloin ei enää rakenneta perustaa. Silloin jalostetaan jo hankittua.

Nuoren tai keskitasoisen huipulle pyrkivän kannattaa kysyä itseltään.
”Treenaanko kuten mestari nykyään vai kuten mestari treenasi silloin, kun hän vasta rakensi tulevia mestaruuksia?”

Moni katsoo huippujen nykyistä harjoittelua ymmärtämättä, millä harjoittelulla se fysiikka on alun perin rakennettu. Se on vähän sama kuin katsoisi eläkkeellä olevan mestarin arkea ja yrittäisi päätellä siitä, miten mestariksi tullaan😊☝️

Nuori urheilija seisoo palkintopallia hopeakorokkeella. Hän on pettynyt sijoitukseen. Siinä hetkessä hän ei näe niitä tuhansia päiviä, jotka ovat tuoneet nuoret urheilijat siihen pisteeseen.

Muistan hyvin tilanteen vuosien takaa.

Oma valmennettavani sijoittui juniorisarjassa toiseksi. Hän oli valtavan pettynyt, vaikka koki tehneensä kaiken oikein.
Harjoitellut tunnollisesti, syönyt hyvin, levännyt, jättänyt pois asioita, joista muut hänen ikäisensä nauttivat.

Kilpailun jälkeen hän kysyi minulta:
”Mitä tuo minut voittanut urheilija tekee paremmin kuin minä?”

Katsoin hetken häntä ja vastasin:
”Tuo sinut voittanut urheilija harrasti telinevoimistelua viisivuotiaasta saakka ennen kuin tuli tähän lajiin. Sinä pelasit ne vuodet Pleikkaa. Sen verran me olemme häntä perässä.”

Vastaus kuulosti ehkä siinä kohtaa kylmältä, m***a päätin olla rehellinen.

Urheilussa vertaamme itseämme usein ihmisiin, joiden lähtöviivaa emme tunne.

Emme näe kaikkea sitä pääomaa, jonka joku on kerännyt jo aikoja sitten ja tämä ei koske vain urheilua.

Joku perustaa yrityksen ja menestyy nopeasti. Joku kirjoittaa kirjan, joka myy tuhansia kappaleita. Joku näyttää olevan yhdessä yössä asiantuntija.

Usein katsomme lopputulosta ja unohdamme kysyä, mitä tapahtui sitä ennen.
Elämä ei ala meillä kaikilla samalta lähtöviivalta.

Moni lahjakas nuori lopettaa liian aikaisin, koska hän vertailee omaa viidettä harjoitusvuottaan jonkun toisen viidenteentoista harjoitusvuoteen.

Katse menneeseen kertoo, kuinka pitkä matka on jäljellä.

Katse eteenpäin kertoo, mihin suuntaan kuljet ja mitä valintoja teet, jotta voit laittaa vilkun päälle ja siirtyä ohituskaistalle.

Kunnian polku

Jokainen salille astuva kohtaa saman vihollisen.
Se on ääni, joka kuiskaa:
”Riittää jo.”
Ensimmäiset toistot ovat kohtuullisen helppoja. Liike kulkee, rytmi löytyy, mieli on vahva, m***a sitten tulee hetki, jolloin kohdelihas alkaa huutaa armoa.
Laktaatti polttaa. Hengitys tihenee. Tekniikka on hajoamassa. Kuorma on ottamassa sinusta voiton.Silloin moni alistuu. Tahto alkaa taipua.

Voit valita myös toisin. Voit valita kunnian polun.
Voit kokea, että taistelu ei ole vielä ohi.
Olla soturi ja päätät taistella.

Tiedät, että jäljellä on muutama sekunti.
Muutama hengenveto. Älä jää odottamaan kuolemaa. Taistele sitä vastaan.

Kevennät eksentristä vaihetta. Lisäät frekvenssiä ja vaikka lihassolu huutaa lopettamaan, keho pyytää armoa. Päätät voittaa kivun. Alat kamppailla.

”Vielä yksi.”
Ja vielä toinen. Yksi ylimääräinen toisto vielä.
Maailman silmissä mitätön asia, m***a urheilijan maailmassa iso voitto.

Sillä siinä hetkessä ei voitettu vain kuormaa.
Voitettiin pelko, mukavuudenhalu.
Voitettiin se osa itsestä, joka olisi halunnut luovuttaa.
Sankaruus syntyy tästä kokemuksesta.

Se hetkellinen tunne voittaa jopa kisan voiton.
Sankarit syntyvät näissä näkymättömissä hetkissä, kun kukaan ei taputa sinulle.

Hetkissä, jolloin ihminen päättää olla hieman vahvempi kuin on. Siitä rakentuu kunnian polku.
Tuhansista pienistä voitoista sarja sarjalta.

Kun kuljet tätä polkua riittävän kauan, alat ymmärtää jotain tärkeää.

Failure ei ole harjoitusmenetelmä.
Se on kohtaamispaikka.
Paikka, jossa tapaat todellisen itsesi ja joka kerta kun poistut sieltä voittajana, et rakenna vain lihaksia.

Rakennat vahvempaa ihmistä.

Keho ei tunne lajin nimeä. Se tuntee vain ärsykkeen. Kun ärsyke toistuu riittävän kauan, siitä tulee uusi normaali. Silloin keho alkaa rakentaa itseään sen tehtävän ympärille, jonka omistaja sille päivittäin antaa.

Jos pyydät sitä kestämään, se oppii kestämään.
Jos pyydät sitä tuottamaan voimaa, se oppii tuottamaan voimaa.
Ja jos haluat mahdollisimman paljon lihasta, harjoittelun pitäisi sisältää riittävästi sitä voimantuoton vaatimusta, joka kertoo elimistölle, että suurelle lihasmassalle on todellinen käyttötarkoitus.

Keho ei rakenna sitä, mitä sanot haluavasi. Se rakentaa sitä, mitä toistuvasti pyydät sitä tekemään.

Jos koodaat kehoasi kestämään pitkään ja toivot lihaksia, jokin siinä yhtälössä ei täsmää.

Yleisurheilu on oikeastaan yksi parhaista laboratorioista tarkastella ihmisen sopeutumista.
Kaikki urheilijat tekevät samaa asiaa, juoksevat, m***a lopputulos on täysin erilainen riippuen siitä, millaista viestiä keholle annetaan.

Usain Bolt ei näyttänyt maratoonarilta, eikä Eliud Kipchoge näyttänyt pikajuoksijalta.

Mikä motivaatio?

Kuuntelin raskaan sarjan mestarin Oleksandr Usykin haastattelua. Toimittaja kysyi häneltä jotain, mitä kysytään nykyään lähes jokaiselta menestyjältä:
“Mistä löydät motivaatiosi yhä uudestaan?”
Usykin vastaus oli hämmästyttävän yksinkertainen.

“Motivaatio?
Ei minulla ole motivaatiota.
Minulla on vain kurinalaisuus.”

Siinä oli enemmän viisautta kuin monessa pitkässä self help -kirjassa yhteensä.
Me elämme aikaa, jossa motivaatiosta puhutaan lähes taianomaisena voimana.Ihmiset etsivät jatkuvasti tunnetta, joka saisi liikkeelle.
Uutta kipinää, oikeaa fiilistä, inspiraatiota.

Tottakai motivaatio on voimakas asia.
Se voi olla voimakkainta polttoainetta mitä ihmisellä on. Se saa aloittamaan ja liekin syttymään, m***a siinä on yksi ongelma.
Se palaa pirun nopeasti.

Motivaatio on tunne ja tunteet vaihtelevat.
Yhtenä päivänä ihminen kokee olevansa voittamaton. Seuraavana päivänä väsyttää, epäilyttää ja elämä tuntuu raskaalta.
Kun tekeminen rakennetaan pelkän motivaation varaan, elämästä tulee jatkuvaa uuden kipinän etsimistä. Uusia aloituksia, uusia maanantaita.

Kurinalaisuus ei ole näyttävää. Siitä ei tehdä sankaritarinoita samalla tavalla.
Kurinalaisuus on hiljaista. Se näkyy siinä, että ihminen tekee sen mitä pitää tehdä myös silloin kun ei huvita.

Juuri siksi kaikkein menestyneimmät ihmiset eivät vaikuta erityisen motivoituneilta. He vaikuttavat ihmisiltä, jotka jaksavat toistaa, satoi tai paistoi. Ovat sitkeitä.

He heräävät, tekevät työnsä ja jatkavat ja jatkavat, koska suunta on päätetty jo kauan sitten. Tämä näkyy erityisesti urheilussa.

Ratkaisevia eivät ole ne päivät jolloin kaikki kulkee helposti, vaan ne päivät jolloin mikään ei huvittaisi ja silti harjoitus tehdään.

Silloin rakennetaan mestaruuksia.
Ei innostuksen hetkellä, vaan arjen rutiineja toistamalla ja paradoksaalisesti motivaatio ei edes tule ennen tekemistä. Se tulee tekemisen jälkeen.
Toiminta synnyttää tunnetta paljon useammin kuin tunne synnyttää liikettä.

Usykin vastaus oli niin pysäyttävä.
”Mikä motivaatio?”

Mestari tietää, että motivaatio voi sytyttää liekin, m***a kurinalaisuus pitää tulen hengissä.