Shamaani Timoteus Halttune

08/10/2026

Veden kantama

Rannassa oli joku, joka hengitti samaan tahtiin kuin Kulkija.

Hän kuuli hengityksen ennen kuin näki hahmon. Se kulki veden yllä katkonaisena, takertui kaisloihin ja vapautui taas. Kulkija pysähtyi rantakivelle. Hänen viittansa helma oli jäätynyt jäykäksi, eikä hän enää tuntenut oikean jalkansa pienimpiä varpaita. Vastapäinen kallio kohosi sumusta, m***a rannassa ei ollut ketään.

Sitten vesi veti henkeä.

Sen pinnan alla makasi mies silmät auki. Parta liikkui hitaassa virtauksessa, ja huppu oli pudonnut otsalta. Kulkija tunsi kasvot. Hän oli kantanut niitä jokaisen oven eteen, jonka taakse oli jäänyt odottamaan.

Mies nousi istumaan. Vesi valui hänen suustaan, m***a hän ei yskinyt. Hän piti käsivarsiaan ristissä rintaansa vasten, aivan kuten Kulkija öisin, kun uni ei tullut eikä ollut ketään, jonka lähelle olisi saanut siirtyä.

— Sinä jätit minut, mies sanoi.

Kulkija puristi sauvaansa. Hän oli kuullut nuo sanat ennenkin, joskus ääneen, useammin vasta kauan lähdön jälkeen. Nyt ne tulivat hänen omasta suustaan, vieraalla rannalla.

— Minun oli jatkettava.

Mies katsoi hänen jalkojaan. Kulkija huomasi seisovansa lähtöasennossa: toinen jalka jo polkua kohti, hartiat kääntyneinä pois.

Minä voin vielä lähteä.

Hän työnsi sauvan kivien väliin ja astui järveen. Kylmä puri sääriä, tarttui polviin ja nousi vaatteiden alla reisiä pitkin. Miehen luokse oli vain muutama askel. Silti Kulkija pysähtyi kahdesti.

Läheltä kasvot näyttivät nuoremmilta. Eivät vuosiltaan, vaan tavasta, jolla suu odotti vastausta. Kulkija muisti pidättäneensä samoin hengitystään, kun jonkun käsi oli viipynyt hänen olallaan. Muisti nauraneensa liian kovaa, ettei pöydän toisella puolella huomattaisi, miten paljon yksi ystävällinen sana hänelle maksoi.

— Tule, hän sanoi ja ojensi kätensä.

Mies ei tarttunut siihen.

— Minä odotan vielä.

Kulkija katsoi mustaa rantaa heidän takanaan. Siellä ei näkynyt ovea, ikkunaa eikä polkua pitkin lähestyvää valoa. Vain sauva seisoi vinossa kivien välissä.

— Ketä?

Miehen leuka alkoi vapista. Kulkija tiesi vastauksen ennen kuin tämä sai suunsa auki.

— Sitä, joka jää.

Kulkija laski kätensä. Hänessä nousi tuttu kärsimättömyys, halu ravistaa, käskeä ylös, sanoa että odottaminen oli turhaa. Hän oli puhunut itselleen sillä äänellä vuosia. Mies painoi päätään alemmas jo ennen ensimmäistä sanaa.

Kulkija nielaisi. Sitten hän laskeutui polvilleen.

Vesi ulottui rintaan. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille ja veti tämän lähelleen. Märkä poski painui hänen kaulaansa vasten. Hän ei luvannut ketään saapuvaksi. Ei edes huomista. Hän vain piti kiinni, vaikka hampaat löivät yhteen ja ruumis käski nousta.

Vähitellen miehen sormet irtosivat omista olkavarsista. Ne tarttuivat Kulkijan viittaan, ensin lujasti, sitten kevyemmin. Järven pinnalla liikkui pieniä renkaita. Kulkija ei erottanut, kumman kasvoilta pisarat putosivat.

Kun hän lopulta nousi, käsivarsilla oli pelkkä viitta.

Hän seisoi pitkään liikkumatta. Kangas riippui raskaana hänen käsistään, ja hupun poimussa oli vettä. Hän kallisti sitä varovasti. Viimeinenkin pisara valui järveen.

Rannalla Kulkija levitti vaatteen kivelle ja istui sen viereen. Hän hieroi tunnottomia jalkojaan, kunnes kipu palasi. Aamun ensimmäinen tuuli kulki kallion juurta pitkin ja kohotti tyhjää hihaa. Kulkija pani kätensä sen päälle. Kangas oli vielä kylmä.

Sauva odotti muutaman askeleen päässä. Hän antaisi viitan kuivua ennen lähtöä.

22/09/2026

19 vuotta sitten...

16/09/2026

Kuka omistaa maan?
Kenen mailla me kuljemme?
Kenen maita nämä alunperin olivat?

Näitä asioita pohdin, kun tein tämän kappaleen.

https://open.spotify.com/track/2LnQeETKa9AOTH9xfu86SB?si=WXoNq_3vQXeiPc1jijnlbg&utm_source=copy-link

TimoteusX · Heijjän maillaa · Song · 2026

14/09/2026

Uusi video Youtubessa.

08/09/2026

Syksyn satoa kipu- ja unilääkkeeksi, sekä muihin shamanistisiin rituaaleihin.

Varmasti kaikki tietävät sienen jo lapsuudesta. Meille sanotaan, että se on myrkyllinen, eikä siihen saa koskea. Miksi?

No... Se on myrkyllinen. Raakana.

M***a oikein valmistettuna se on lääke. Ja ennen kaikkea ilmainen sellainen.

Tämä sieni sisältää kauan sitten unohdettua tietoa. Se on yhtä muinainen kuin joulupukk. M***a se kantaa myös mukanaan mustaa viittaa, sankarin viittaa.

Se on lepakko päivän valossa ja kedon kukka luolan pohjalla. Se on voimaa ja heikkoutta. Elämää ja kuolemaa.

Siksi se on myrkyllinen.

06/09/2026

Nainen asui yksin mökissään vuorten juurella, siellä missä metsä alkoi nousta rinteille ja katosi lopulta kivisten huippujen ympärille. Hänellä oli kaikki hyvin. Katto piti sateen, puuvajassa oli halkoja, kellarissa ruokaa talven varalle ja ikkunoiden alla kasvoi vielä viimeisiä yrttejä. Hän ei tarvinnut paljon mitään.

Paitsi joskus toisen ihmisen.

Syksyn ensimmäinen päivä oli ollut lämmin. Aurinko oli viipynyt metsän yllä melkein kesäisenä, m***a illan tullessa ilma muuttui. Se tapahtui nopeasti, niin kuin vuodenaika olisi odottanut auringon katoamista voidakseen astua esiin. Ikkunasta virtasi sisään kosteaa viileyttä ja metsän tuoksua. Koivujen latvoihin oli ilmestynyt ensimmäisiä keltaisia lehtiä.

Nainen kävi puutarhan reunalla juuri ennen pimeää. Hän leikkasi siankärsämöä, minttua ja muutaman vielä vihreänä säilyneen vadelmanlehden. Sormiin jäi kasvien kitkerä tuoksu ja kosteasta maasta multaa. Hän vei yrtit sisään, murskasi niitä hieman kämmentensä välissä ja kaatoi päälle kuumaa vettä.

Takka paloi jo.

Hän istui sen eteen villasukat jalassa ja kietoi molemmat kädet savikupin ympärille. Liekit söivät koivuhalkoa rauhallisesti. Märkä puunkuori sihahti silloin tällöin ja lähetti kipinän kiviseen tulipesään. Mökin ulkopuolella maailma oli jo lähes musta, m***a ikkunasta näkyi vuorten yllä nouseva täysikuu.

Se oli suuri tänä yönä.

Nainen nosti kupin huulilleen ja maistoi yrttien karvauden. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen. Hän oli rakentanut elämänsä juuri sellaiseksi kuin oli halunnut. Kukaan ei käskenyt häntä heräämään, lähtemään tai palaamaan. Kukaan ei vienyt hänen tilaansa. Kukaan ei kysynyt, missä hän oli ollut.

Hiljaisuudellakin oli kuitenkin painonsa.

Joskus illalla se asettui hänen viereensä kuin toinen ihminen.

Ovelta kuului kolme koputusta.

Nainen laski kupin.

Hän odotti.

Koputusta ei kuulunut uudelleen.

Hän nousi hitaasti ja meni ovelle. Kynnys narahti hänen jalkansa alla. Hän avasi oven ja astui kuistille.

Pihalla ei ollut ketään.

Kuunvalo ulottui kostealle nurmelle ja metsän reunaan asti. Pihlajan marjat hehkuivat himmeän punaisina. Tuuli kulki lehtien läpi ja sai ensimmäiset kellastuneet lehdet värisemään oksissaan.

Polulla ei näkynyt liikettä.

”Hei?”

Vain metsä vastasi.

Nainen jäi vielä hetkeksi seisomaan. Ilma oli viileää paljaita käsivarsia vasten. Jostakin nousi märän sammaleen, sienten ja lahonneiden lehtien tuoksu.

Hän palasi sisään ja sulki oven.

Ja laittoi salvan kiinni.

Lintu. Oksa. Jokin eläin.

Hän ehti ottaa kaksi askelta kohti takkaa.

Ikkunasta kuului koputus.

Nainen pysähtyi.

Yksi isku.

Sitten toinen.

Ei linnun siipien räpistelyä. Ei oksaa, joka olisi jäänyt raapimaan lasia.

Kaksi selvää koputusta.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

Oma kuvajainen näkyi lasissa: hiukset avoimina hartioilla, takkatulen punainen hohde kasvoilla. Kuvajaisen takana oli metsän musta seinä ja sen yläpuolella täysikuu.

Ei ketään.

Hän astui lähemmäksi.

Lasin ulkopinnalle oli tiivistynyt kosteutta. Keskellä ruutua oli pieni kirkas kohta, suunnilleen ihmisen sormenpään kokoinen.

Nainen ei koskenut siihen.

Silloin vuorilta kuului suden ulvonta.

Pitkä ääni nousi metsän yläpuolelle ja kulki rinteitä pitkin. Se oli niin kaukana, ettei sen olisi pitänyt tuntua iholla.

M***a nainen tunsi sen.

Hänen käsivarsiensa karvat nousivat.

Hetken kuluttua toinen susi vastasi.

Lähempää.

Nainen katsoi ikkunan läpi vuorille. Täysikuu valaisi rinteiden ylimpiä kallioita, m***a metsän sisällä valo katosi nopeasti. Jossakin siellä liikkui jotakin, joka ei tarvinnut valoa nähdäkseen.

Kolmas ulvonta kuului vielä alempaa rinteeltä.

Siinä oli jotakin outoa.

Ääni alkoi suden kurkusta, m***a sen loppuun jäi sävy, joka sai naisen hengityksen pysähtymään. Ei sana. Ei huuto. Vain vieras särö, liian raskas pienelle eläimelle ja liian villi ihmiselle.

Hän huomasi seisovansa aivan ikkunan edessä.

Hän olisi voinut vetää verhot kiinni.

Ei vetänyt.

Takka paloi hänen selkänsä takana. Tee höyrysi edelleen pöydällä. Mökin seinät olivat lämpimät ja vahvat, ovi paksua puuta.

Salpa riippui auki. Ja hän ihmetteli sitä.

Nainen katsoi ovea pitkään.

Hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä.

Hän ei tehnyt sitä.

Sen sijaan hän otti kupin pöydältä ja palasi takan ääreen. Hän istui alas ja joi teetä hitaasti, vaikka se oli jo ehtinyt jäähtyä. Ulkona tuuli liikutti puita ja ensimmäiset kuivat lehdet rahisivat pihamaalla.

Vuorelta kuului jälleen ulvonta.

Nyt alempaa.

Lähempää.

Nainen sulki silmänsä hetkeksi.

Pelko liikkui hänen vatsassaan kylmänä, m***a sen alla eli toinen tunne, jota hän ei halunnut nimetä. Se oli lämmin ja levoton. Sama tunne, joka joskus heräsi öisin hänen maatessaan yksin vuoteessaan ja kuunnellessaan talon ääniä.

Ajatus siitä, että joku kulkisi parhaillaan metsän halki kohti hänen valoaan, sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.

Ehkä susi.

Ehkä mies.

Ehkä jotakin niiden väliltä.

Nainen hymyili tietämättä miksi.

Hän nousi ja meni vielä kerran ovelle. Hän painoi kämmenensä puuta vasten ja kuunteli.

Metsässä rasahti oksa.

Sitten toinen.

Jokin oli pihapiirin laidalla.

Nainen ei avannut ovea.

M***a ei lukinnutkaan sitä.

Hän palasi takan ääreen, lisäsi yhden halon tuleen ja jäi istumaan sen loisteeseen.

Ja odotti, että yö koputtaisi vielä kerran.

31/08/2026

Lanttien Ritari

On olemassa hetkiä, jolloin tulevaisuus ei saavu kuin salama taivaalta. Se ei avaa ovea yhdellä iskulla eikä puhu suurella äänellä. Se tulee hevosen askelina kuivan maan yli — raskaina, hitaina, lähes huomaamattomina. Lanttien Ritari seisoo siinä rajalla, missä odottaminen alkaa muistuttaa pysähtymistä, vaikka ympärillä oleva maa kertoo jo, että pitkä kasvukausi on kulkenut kohti täyttymystään.

Kortin ritari ei katso kohti horisonttia siksi, että hän tietäisi mitä siellä on. Hän katsoo, koska hänen täytyy jatkaa, vaikka ei tietäisi.

Siinä on tämän kortin ensimmäinen salaisuus.

Sinun ei tarvitse nähdä koko tietä voidaksesi kulkea sitä.

Thothin Lanttien Ritari kantaa mukanaan maan raskautta. Hänen ympärillään vilja on jo kypsymässä, m***a kaikki kypsyminen tapahtuu hitaammin kuin ihminen usein jaksaisi odottaa. Tähkä ei kerro pellolle, minä päivänä sen aika on valmis. Pitkän kesän aikana on tapahtunut asioita, joita silmä ei ole voinut seurata. Juuri siksi hiljaisuus voidaan joskus erehtyä tyhjyydeksi.

Ehkä jokin kollektiivisessa maisemassa on juuri tällaisessa kohdassa. Emme vielä täysin näe sitä, mitä olemme rakentaneet. Näemme keskeneräisyyden. Näemme vanhan maailman jäljet, pitkän tien ja pellon, jota on hoidettu niin kauan, että alkaa olla vaikea muistaa, miksi työ aloitettiin.

M***a ritari ei kanna kilpeään turhaan.

Sen sisällä on aurinko.

Ja ehkä juuri se on kortin oudoimpia viestejä: valo ei tällä kertaa ole korkealla taivaalla. Elokuun lopussa aurinko laskeutuu jo alemmas. Päivät lyhenevät. Varjot pitenevät. Silti valo ei katoa — se kulkee ihmisen mukana.

Se tarkoittaa, ettei tulevaisuuden toivo välttämättä löydy jostakin suuresta ulkoisesta merkistä. Se voi olla siinä, että joku tekee huomenna yhden asian oikein. Joku pitää sanansa. Joku jatkaa työtä, jota kukaan ei vielä huomaa. Joku korjaa talteen sen, minkä eteen on tehty työtä kauan ennen kuin tuloksesta oli varmuutta.

Kaikki hidas ei ole menetettyä aikaa.

Lanttien Ritari tietää jotakin, minkä levoton mieli unohtaa helposti: kaikkein kestävimmät asiat rakentuvat usein näkymättömässä. Kivi syntyy paineessa. Metsä kasvaa vuosirenkaiden hiljaisuudessa. Vilja taipuu vasta silloin, kun tähkä on tullut raskaaksi.

Siksi tämä kortti ei lupaa helppoa tietä.

Se lupaa jotakin vaikeampaa ja ehkä arvokkaampaa: että tie voi kantaa.

Kortin hevonenkin kumartaa päänsä maata kohti. Siinä ei ole tappion elettä. Se kuuntelee. Ehkä tulevaisuutta ei tällä hetkellä pitäisi etsiä tähdistä vaan maasta jalkojemme alta. Siitä, mikä on todellista. Siitä, mikä kestää kosketuksen. Siitä, mikä on vähitellen tullut valmiiksi kannettavaksi eteenpäin.

Jossakin pellon syvyydessä mennyt kesä muuttuu sadoksi.

Se, mikä kerran oli vain siemen, kantaa nyt jotakin, jota ei silloin voinut vielä nähdä.

Ja kun tällainen kortti ilmestyy kollektiivisena viestinä, se muistuttaa, ettei aikakauden pimeys itsessään todista, että valo olisi kadonnut. Joskus valo on vain muuttanut paikkaansa. Se ei enää loista keskikesän rajattomuutena, vaan kypsän viljan pinnassa, ihmisen käsissä ja niissä pienissä teoissa, joiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin.

Ehkä tulevaisuus ei tarvitse meiltä sankareita.

Ehkä se tarvitsee niitä, jotka eivät hylkää peltoa juuri ennen sadonkorjuuta.

Ritari jatkaa matkaansa hitaasti. Aurinko hänen kilvessään ei sammu. Ja jossakin hänen ympärillään tähkä taipuu jo oman painonsa alla, vaikka vielä kauan sitten siinä ei ollut mitään korjattavaa.

Pidä siis mielessä tämä:

Kaikki ei ole vielä näkyvissä.

Ja ehkä kaikkein tärkein kysymys ei olekaan, tuleeko parempi aika.

Ehkä kysymys kuuluu:

Mitä jos se, mitä olemme odottaneet, on jo kypsymässä ympärillämme — m***a emme vielä tunnista sitä sadoksi?

31/08/2026

Ylipappi nousee tähän kuin kivinen temppeli sumuisen vuoren rinteellä. Sen ovet eivät ole suljetut, m***a ne eivät myöskään avaudu kiireelle. Tämä kortti ei lupaa, että kaikki muuttuisi nopeasti helpoksi. Se muistuttaa jostakin syvemmästä: sinussa on paikka, johon ulkoinen melu ei yllä.

Hengen voima ei aina näytä voimakkaalta. Joskus se on sitä, että nouset vielä kerran. Joskus sitä, että et hylkää itseäsi, vaikka et vielä tiedä seuraavaa suuntaa. Ylipappi kertoo sisäisestä perustasta, joka rakentuu hitaasti kokemuksesta, uskosta, opitusta viisaudesta ja siitä, että jokin sinussa tunnistaa elämän suuremmaksi kuin tämän yhden vaikean hetken.

Kaikkea ei tarvitse ratkaista tänään.

Thoth-pakan Ylipappi kantaa mukanaan perinteen, tiedon ja henkisen järjestyksen voimaa. Hänen ympärillään on kerroksia, symboleita ja olentoja kuin muistutuksena siitä, että ihminen ei synny tyhjään maailmaan. Ennen sinua on kuljettu pimeiden metsien halki. Ennen sinua on istuttu tulen äärellä tietämättä, mitä seuraava aamu tuo. Silti tuli on pidetty hengissä.

Kortti kysyy, mikä sinun elämässäsi on tällainen tuli.

Se voi olla ihminen, johon luotat. Ajatus, jonka tiedät syvällä oikeaksi. Rukous, hiljainen tapa, metsäpolku, kirja, työ, muisto tai periaate, josta et halua luopua. Hengen voimat eivät synny aina siitä, että löydät jotakin uutta. Joskus ne palaavat, kun muistat sen, minkä jo tiesit m***a jonka pelko, väsymys tai kiire peitti alleen.

Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.

Ylipapissa on myös yhteisön viisaus. Kun omat voimat ovat vähissä, sinun ei tarvitse yrittää muuttua vuoreksi. Puu kestää myrskyä myös siksi, että sen juuret ovat yhteydessä maahan, veteen ja näkymättömään sienirihmastoon ympärillään. Samalla tavalla ihminen saa voimaa suhteista, yhteydestä, jaetusta tiedosta ja siitä, että uskaltaa joskus vastaanottaa.

Ehkä hengen voimia vie juuri nyt ajatus siitä, että sinun pitäisi jo tietää. Pitäisi olla varmempi. Pitäisi jaksaa paremmin. Ylipappi ei vaadi tällaista täydellisyyttä. Hän pyytää sinua palaamaan perusasioihin: mikä on arvokasta, mikä on totta, mikä ansaitsee uskollisuutesi myös silloin, kun mieli horjuu?

Sillä hengen voima ei tarkoita sitä, ettei pelkäisi.

Se tarkoittaa, ettei anna pelon yksin päättää suuntaa.

Ylipapin kuvassa on jotakin ikivanhaa ja vakaata. Kuin kallioon hakattu merkki, jonka sateet ovat kuluttaneet m***a eivät hävittäneet. Sinussakin voi olla tällainen kerros. Se osa, joka on nähnyt jo muutoksia, menetyksiä, epävarmuutta ja uusia alkuja. Se ei ehkä puhu kovalla äänellä. Usein se sanoo vain: jatka tästä.

Kortti voi siksi olla myös kutsu yksinkertaistaa. Kun metsässä eksyy, ei tarvitse nähdä koko reittiä. Riittää, että erottaa seuraavan merkin puun kyljessä. Mitä jos sinunkaan ei tarvitse nyt tietää koko tulevaisuuttasi? Mikä olisi yksi pieni asia, jonka tiedät olevan hyvä ja oikea seuraava askel?

Ylipapin viesti kollektiiville on, että hengen voimia kannattaa etsiä syvemmistä kerroksista kuin päivän tunnelmasta. Mieliala muuttuu kuin sää. Sisäinen perusta on enemmän kuin sää. Se on maa jalkojen alla.

Ja vaikka taivas olisi tänään raskas, maa ei ole kadonnut.

Ehkä juuri nyt tärkein kysymys ei olekaan: kuinka saan kaiken kuntoon?

Ehkä kysymys kuuluu:

Mikä minussa on yhä pyhää, elävää ja säilyttämisen arvoista — ja kuinka voisin tänään pitää siitä huolta kuin pienestä tulesta yön keskellä?

30/08/2026

Metsä oli kastunut yön sateesta. Märät koivunrungot hohtivat vaaleina hämärässä ja maa antoi jokaisella askeleella periksi, pehmeänä neulasista, sammaleesta ja mätänevistä lehdistä. Syksy oli siinä vaiheessa, ettei kukaan enää puhunut sen väreistä. Punainen oli tummunut vereksi, keltainen ruosteeksi. Tuuli riisui puita kärsivällisesti.

Kulkija oli lähtenyt metsään ilman päämäärää.

Hän kulki vanhaa polkua, jonka hän tunsi ainakin luulleensa tuntevansa. Se kiersi kallion, laskeutui pienen suon reunaan ja katosi kuusikkoon. M***a sinä iltana polun vieressä seisoi koivu, jota siinä ei ollut koskaan ollut.

Sen lehdet olivat vielä vihreitä.

Kulkija pysähtyi.

Koivun takana seisoi nainen.

Hän oli niin lähellä, että Kulkija näki sadepisarat hänen hiuksissaan. Tummat hiukset laskeutuivat märkinä hartioille ja tarttuivat poskeen. Naisella oli yllään pitkä, vaalea mekko ja sen päällä avoin villatakki, liian ohut näin kylmään iltaan. Hänen paljaat säärensä katosivat korkeiden saappaiden varsiin.

Nainen katsoi häntä.

Mitään ei tapahtunut.

Ei salamaa. Ei ääntä taivaalta. Ei metsän henkien laulua.

Kulkija vain unohti hengittää.

Naisen huulet raottuivat hieman. Sama hämmennys kulki hänen kasvojensa yli, ensin epäuskona ja sitten jonakin aivan muuna. Hän nosti kätensä rintansa päälle, aivan kuin olisi varmistanut sydämensä olevan yhä siellä.

Kulkija tunsi oman sydämensä hakkaavan.

*Sinä.*

Ajatus tuli valmiina, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt naista.

Nainen otti askeleen lähemmäksi.

Kulkija teki samoin.

Heidän välissään oli enää muutama metri märkää metsänpohjaa.

"Hei", nainen sanoi.

Kulkija kuuli sanan oudon vaimeana. Ääni tuli hänen korviinsa hetken liian myöhään, aivan kuin se olisi matkannut pitkän matkan.

"Hei."

Nainen hymyili.

Se oli pieni, epävarma hymy, m***a Kulkija tunsi sen ruumiissaan asti.

Nainen sanoi jotakin, m***a tuuli kulki heidän välistään ja vei sanat. Hän yritti uudestaan.

"Mikä sinun nimesi on?"

Kulkija vastasi, m***a nainen kurtisti kulmiaan.

"En kuule."

Kulkija astui lähemmäksi.

Nainenkin tuli.

Nyt he olivat vain käsivarren mitan päässä toisistaan.

Metsä heidän ympärillään ei näyttänyt samalta.

Kulkija huomasi sen vasta silloin.

Naisen takana koivut olivat vielä lähes täydessä lehdessä. Maa oli kullan peittämä, ja ilta-aurinko paistoi jostakin puiden välistä hänen hartioilleen lämpimänä kuparina. Kulkijan puolella oksat olivat paljaat. Märkä marraskuun maa kiilsi mustana, ja taivas oli raskas.

Raja kulki heidän välissään.

Ei viivana maassa, vaan maailmassa.

Nainen huomasi sen samalla hetkellä.

Hän katsoi ympärilleen, sitten Kulkijaa.

"Sinun metsäsi..."

"Niin."

"Onko siellä kylmä?"

Kulkija melkein naurahti.

"On."

Naisen katse kulki hänen kasvoillaan ja laskeutui hetkeksi hänen rinnalleen. Kulkijan viitta oli auki ja märkä paita tarttui ihoon. Hän huomasi naisen katseen viipyvän siinä hieman liian kauan.

Sitten nainen nosti silmänsä.

Hän ei pyytänyt katsettaan anteeksi.

Kulkijan vatsan alla liikahti lämpö, joka tuntui sopimattomalta kylmään metsään ja täysin luonnolliselta naisen edessä.

Hän katsoi naista takaisin.

Märkä kangas painui tämän vartaloa vasten. Kulkija näki hengityksen nostavan rintaa, kaulan paljaan ihon, hiusten alta näkyvän korvan. Hän joutui pakottamaan katseensa takaisin naisen silmiin.

Nainen huomasi senkin.

Hänen poskilleen nousi väriä.

M***a hän ei vetänyt villatakkia kiinni.

He seisoivat hiljaa.

Tuuli kulki vain Kulkijan puolella metsää.

Naisen puolella jossakin lauloi vielä lintu.

"Milloin sinä olet?" nainen kysyi.

Kysymys oli niin järjetön, että juuri siksi Kulkija ymmärsi sen.

Hän kertoi päivän.

Nainen kalpeni.

Hän sanoi oman päivämääränsä.

Sama päivä.

Eri vuosi.

Heidän välissään oli seitsemän syksyä.

Kulkija katsoi naista, eikä tiennyt mitä surra. Sitäkö, että tämä oli olemassa, vai sitä, ettei hän ollut olemassa tässä?

Nainen näytti ajattelevan samaa.

"Ehkä me voimme kiertää tämän", hän sanoi.

He lähtivät kulkemaan rinnakkain.

Polku oli sama molemmille, m***a heidän metsänsä erosivat toisistaan. Toisinaan Kulkija joutui astumaan kaatuneen rungon yli, jonka läpi nainen vain käveli. Toisinaan nainen väisti pensasta, jota Kulkijan maailmassa ei enää ollut.

He nauroivat ensimmäisen kerran sille.

Naisen nauru jäi Kulkijan mieleen.

He puhuivat kävellessään. Aluksi pienistä asioista. Metsästä. Sateesta. Siitä, miksi kumpikin oli lähtenyt yksin liikkeelle. Sitten asioista, joita ei yleensä kerrota tuntemattomalle.

Ehkä juuri siksi niitä oli helppo kertoa.

Heidän ei tarvinnut pelätä huomista.

Huominen ei kuulunut heille.

Kun hämärä syveni, heidän maailmansa alkoivat lähestyä toisiaan. Värit sekoittuivat. Naisen kultainen metsä himmeni, Kulkijan paljaat oksat saivat hetkeksi takaisin lehtiään. Välillä hän ei enää tiennyt, kumpaan aikaan jokin puu kuului.

Nainen tuli lähemmäksi.

He kävelivät olkapäät lähes vastakkain.

Kulkija tunsi hänen lämpönsä.

Tai kuvitteli tuntevansa.

Hän olisi halunnut nostaa kätensä naisen selälle. Vain kevyesti. Sellaisella eleellä, jolla ihmiset kertovat toisilleen enemmän kuin uskaltavat sanoa.

M***a hän ei tehnyt sitä.

Nainen vilkaisi hänen kättään.

"Sinäkin haluaisit."

Kulkija katsoi häntä.

"Niin."

Nainen hengitti sisään hitaasti.

"Minä olen miettinyt koko ajan, miltä sinä tuntuisit."

Sanat jäivät heidän väliinsä alastomina.

Kulkija tunsi kylmän ilman keuhkoissaan. Naisen katse ei väistynyt. Se oli lempeä, m***a siinä oli myös jotakin nälkäistä, jotakin mikä sai Kulkijan tuntemaan oman kehonsa liian selvästi.

"Minäkin", hän sanoi.

Nainen tuli aivan hänen eteensä.

Heidän kasvojensa välissä oli enää hengitys.

Kulkija saattoi nähdä pienet juonteet hänen huulissaan. Naisen silmät kävivät hänen silmistään suuhun ja takaisin. Hän kallisti päätään tuskin havaittavasti.

Kulkija teki samoin.

M***a kumpikaan ei uskaltanut ylittää viimeistä välimatkaa.

Ei vielä.

He jatkoivat metsän halki, kunnes saapuivat pienelle aukiolle.

Sen keskellä kasvoi vihreä koivu.

Sama puu, jonka luona he olivat kohdanneet.

Ympyrä oli sulkeutunut.

Nainen katsoi puuta ja sitten taivasta.

"Minun aurinkoni laskee."

Kulkijan puolella oli jo melkein yö.

He tiesivät sanomatta, mitä se tarkoitti.

Naisen hahmo oli alkanut muuttua läpikuultavaksi. Metsä näkyi heikosti hänen ihonsa ja vaatteidensa läpi.

"Ei", Kulkija sanoi.

Nainen hymyili surullisesti.

"Mehän tiesimme."

"Minä en tiennyt."

"Mitä?"

Kulkija katsoi häntä.

"Tätä."

Naisen hymy katosi.

Hänen silmänsä kostuivat.

Kulkija ei tiennyt, kuinka ihminen saattoi kaivata jotakuta, jonka oli tuntenut vain yhden illan. Kaipaus ei kuitenkaan kysynyt aikaa. Se oli jo hänessä. Se oli löytänyt paikkansa rintalastan alta ja tarttunut siihen.

Nainen tuli vielä kerran hänen lähelleen.

"Jos olisimme syntyneet samaan aikaan..."

Kulkija pudisti päätään.

"Me synnyimme."

Nainen katsoi häntä pitkään.

Sitten hän nosti kätensä.

Kulkija nosti omansa.

Heidän kämmenensä olivat vastakkain.

Sentin päässä.

Kulkija tunsi lämmön.

Naisen hengitys värisi.

"Minä haluan koskettaa sinua."

"Niin minäkin."

He eivät enää välittäneet siitä, mitä tapahtuisi.

Nainen työnsi kätensä eteenpäin.

Kulkija teki samoin.

Kämmenet kohtasivat.

Eivätkä kohdanneet.

Naisen sormet upposivat hänen käteensä ilman vastusta. Kulkijan käsi kulki hänen kämmenensä, ranteensa ja käsivartensa läpi kylmänä värähdyksenä.

Nainen haukkoi henkeä.

Kulkija astui eteenpäin ja nainen hänen luokseen, eikä kumpikaan enää pysähtynyt.

Hetken heidän kasvonsa olivat toisissaan, rinta rinnassa, kädet toistensa ympärillä.

Eivät sylissä.

Vaan läpi.

Kulkija sulki silmänsä.

Ja siinä paikassa, missä hänen sydämensä kulki naisen sydämen lävitse, hän tunsi yhden ainoan lyönnin, joka ei ollut hänen omansa.