Anna Keskinen - Rakennan parempaa huomista.

Luonto kertoo tarinoita – minä neulon ja suunnittelen ne näkyviksi.

Tämän paidan inspiraatio syntyi yhdestä hetkestä, jonka moni metsästäjä tunnistaa. Saksanseisoja seisoo liikkumattomana kaislikon reunassa. Kaikki on hetken aivan hiljaa. Sitten avanssi. Vesilintu ampaisee siivilleen, koira tekee työnsä ja koko maisema herää eloon.

Halusin vangita juuri tuon sekunnin neuleeseen.
En pelkästään koiraa tai lintua, vaan sen tunnelman – odotuksen, yhteistyön ja luonnon kunnioittamisen.

Jokainen suunnittelemani neule alkaa tarinasta. Joskus tarinan kertoo lapsi. Joskus luonto. Joskus yksi ainut hetki, joka ansaitsee tulla säilytetyksi.

Minulle neule ei ole vain vaate.Se on kertomus, joka kulkee mukana vielä vuosienkin päästä. Se on muisto juuri ennen suuria tapahtumia.

Jokaisella neuleella on oma tarinansa.

Tämä ei ole vain metsäaiheinen neule. Tämä on kertomus yhdestä hetkestä suomalaisessa luonnossa.

Saksanseisoja seisoo liikkumattomana heinikon suojassa. Hetki on lähes äänetön. Sitten siivet havisevat ja lintu nousee lentoon.

Juuri sen sekunnin halusin tallentaa lankaan.

Neuleen alareunaan rakentuvat vesi ja heinikko, joista maisema alkaa elää. Yläosan jätän tarkoituksella rauhalliseksi – luonnossakin kaikkea ei tarvitse täyttää. Joskus kauneus syntyy siitä, että maisema saa hengittää. Raglaniin suunnittelen kaksiväriset, avautuvat palmikot. Ne eivät ole vain koriste. Toki suunnitelma voi muuttua.

Kuviot kertovat yhteydestä. Yhteydestä ihmisten välillä, luonnon ja ihmisen välillä sekä niistä poluista, joita kuljemme elämässämme. Jokainen palmikko muistuttaa siitä, että erilaiset polut voivat lopulta punoutua yhdeksi tarinaksi.

🐾 Vesi kertoo elämästä.
🐾 Heinikko luonnon sitkeydestä.
🐾 Koira uskollisuudesta ja yhteistyöstä.
🐾 Lentoon nouseva metso vapaudesta.
🐾 Ja koko maisema muistuttaa siitä, että elämä on matka.

Jokainen silmukka kertoo siitä, että parhaat lahjat eivät synny kaupasta. Ne syntyvät ajasta, ajatuksesta ja halusta tehdä juuri toiselle ihmiselle jotakin ainutlaatuista.

Minulle neule ei ole vain vaate. Se on tarina, joka voidaan pukea ylle. 💚

Moni tietää minut neulojana, luonnossa liikkujana tai nuotiolla lettuja paistavana. Harvempi tietää, että rakastan myös leipomista. Ehkä.

Työssäni on vuosien aikana muodostunut pieni perinne. Lähes joka kuukausi tiimissämme on syytä juhlaan – syntymäpäivä, työvuosia, eläkkeelle jääminen tai jokin yhteinen onnistuminen. Silloin minä leivon kakun. Lapset saavat sen koristella, kuinka kauniita kakkuja heiltä syntyykään, kun mikään ei toimi rajoitteena.

En siksi, että esihenkilön pitäisi.Vaan siksi, että haluan sanoa kiitos.

Olemme myös varanneet tiimipalaveriin hieman tavallista enemmän aikaa. Ei tehokkuuden vuoksi, vaan ihmisten vuoksi. Syömme yhdessä, juttelemme ja olemme hetken ilman agendaa.

Olen huomannut, että juuri niissä hetkissä syntyy usein parhaat ideat, rohkeimmat keskustelut ja vahvin luottamus.

Psykologinen turvallisuus ei synny pelkästään suurista kehitysohjelmista. Joskus se alkaa yhdestä kakusta ja aidosta kohtaamisesta. ❤️

Eläköitymisjuhlassa en pitänyt tavallista juhlapuhetta. Kerroin tarinan pupusta.

Pupu oli tiedon etsijä. Se ei koskaan tyytynyt ensimmäiseen vastaukseen, vaan kaivoi lähtötietoja arkistoista, vanhoista piirustuksista ja muistojen kätköistä vielä vähän syvemmältä.

Kakun mansikat kuvasivat onnistuneita hankkeita. Suklaapursotukset mutkia ja yllätyksiä, joita jokainen projekti tuo mukanaan. Ja lautaselle valunut suklaa muistutti siitä, että eläke ei ole mutalätäkkö – vaan uuden polun alku.
Ehkä työelämässäkin suurin jälki syntyy usein ihmisistä, jotka tekevät hiljaista, näkymätöntä työtä. Heidän ansiostaan muut voivat onnistua.

Kiitos.
Miten muut juhlivat työelämästä vapautumista omassa työyhteisössä?

Lisään alle tarinan, jonka kerroin henkilöstä.
”Olipa kerran sitkeä pupu, joka ei koskaan tyytynyt ensimmäiseen vastaukseen. Kun projekti tarvitsi lähtötietoja, pupu kaivoi niitä esiin sinnikkäästi maan uumenista, arkistoista ja muistojen kätköistä. Kun muut sanoivat "ei löydy", pupu jatkoi kaivamista vähän syvemmälle. Siksi kakun keskellä seisoo juuri pupu, tiedon etsijä ja aarteiden löytäjä.

Pupun ympärille on vuosien aikana kertynyt värikkäitä karkkeja. Ne eivät ole tavallisia karkkeja, vaan jokainen niistä symboloi yhtä löydettyä tiedonmurusta, ratkaistua ongelmaa, tärkeää dokumenttia tai oivallusta, jonka ansiosta projekti pääsi eteenpäin. Yhdessä ne muodostavat todellisen tiedon aarrekammion.

Työvuosien matka ei kuitenkaan ollut pelkkää auringonpaistetta. Suklaapursotukset kertovat mutkista, yllätyksistä ja vastoinkäymisistä, joita jokaisella hankkeella matkan varrella on tullut vastaan. Joskus asiat olivat monimutkaisia ja reitti melkoisen vaikeakulkuinen, m***a niistä selvittiin aina.

Onneksi vaikeuksien rinnalla on myös mansikoita. Ne ovat onnistumisten marjoja: valmistuneita projekteja, tyytyväisiä asiakkaita, yhteisiä saavutuksia ja hetkiä, jolloin pitkä työ palkittiin. Kirkkaanpunaiset mansikat muistuttavat, että onnistumisia oli lopulta paljon enemmän kuin haasteita.

Ja sitten on vielä lautaselle valunut suklaa. Enää se ei ole työuran mutalätäkkö, johon saappaat välillä upposivat. Nyt se on uuden polun alku. Siinä mutalätäkössä näkyvät jo seuraavat seikkailut, joihin eläkeläinen voi loikata ilman aikatauluja, kokouskutsuja tai projektisuunnitelmia.

Niinpä tämä kakku kertoo tarinan pupusta, joka kaivoi esiin tiedon aarteita, kulki läpi haasteiden ja onnistumisten, ja joka nyt on ansainnut vapauden suunnata kohti uusia seikkailuja. Eläke ei ole tämän tarinan loppu, vaan aivan uuden luvun ensimmäinen sivu. ”

🦋 Yksi paita - m***a sydäntä ja yhteistyötä.

Lapsi antoi tarinan: "Äiti, haluaisisin paitaan sateenkaaren värisiä perhosia."

Minä suunnittelen. Piirrän niityn, kukat, perhoset ja kaikki ne pienet yksityiskohdat, jotka tekevät tarinasta näkyvän. Kuvitteken sen sieluni silmin.

Ystäväni värjää langat käsin juuri tätä paitaa varten. Juuri minun tarinani perusteella.Kiitos Lucky Omen Yarns

Ja kaiken tämän taustalla on vielä yksi ihminen. Äiti. Hän opetti minut rakastamaan käsitöitä. Ilman häntä en ehkä koskaan olisi oppinut, miten paljon lankaan voi kutoa tunnetta, muistoja ja tarinoita.

Kun paita joskus valmistuu, siinä ei ole vain silmukoita. Siinä on lapsen mielikuvitus. Ystävän kädenjälki. Minun suunnitteluni.

Ja ripaus sitä käsityörakkautta, jonka sain joskus itse lahjaksi.

🦋 Jokaisella suunnittelemallani neuleella on oma tarinansa. Usein tarina, joka alkaa lapseni mielikuvituksesta.

Tämän paidan tarina alkoi yhdestä pienestä toiveesta: "Äiti, haluaisin villapaidan, jossa onsateenkaaren värisiä perhosia."
Siitä ajatukset lähtivät lentoon.

Näin mielessäni kesäniityn, jossa perhoset leijailevat vuohenputkien ja harakankellojen keskellä. Ne nousevat hiljalleen kohti aurinkoa. Hihoihin ilmestyivät verenpisarat ja niiden lomaan pienet perhoset. Etukappaleelle löysivät tiensä keijulapset – aivan kuin hekin olisivat pysähtyneet ihastelemaan perhosten lentoa. Ystävät, jotka luottivat toisiinsa.

Yksikään suunnittelemani neule ei synny vain silmukoista. Ne syntyvät tarinoista 🦋

Psykologisesta turvallisuudesta puhuttaessa korostamme usein kokemuksen merkitystä. Kokemus onkin arvokasta – se auttaa tunnistamaan riskejä, tekemään parempia päätöksiä ja jakamaan hiljaista tietoa. M***a joskus myös kokemattomuus on vahvuus.

Kokemattomalla ihmisellä ei välttämättä ole mukanaan historian painolastia. Hän ei vielä tiedä, miksi jokin "ei kuulemma koskaan toimi". Hän uskaltaa kysyä kysymyksiä, joita muut eivät enää uskalla esittää, ja nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kokeneempi näkee vain vanhoja esteitä.

Psykologisesti turvallisessa ympäristössä tarvitaan molempia. Kokeneet tuovat viisautta ja oppeja menneestä. Kokemattomat tuovat uteliaisuutta, rohkeutta ja uudenlaisia näkökulmia.
Parhaat ratkaisut syntyvät silloin, kun kumpikaan ei vaienna toista.

Ehkä psykologinen turvallisuus onkin sitä, että kokemuksen tuoma viisaus ja kokemattomuuden tuoma ennakkoluulottomuus saavat kohdata toisensa.

Psykologinen turvallisuus syntyy harvoin kiireessä.

Istun usein luonnossa, koska siellä huomaan jotakin tärkeää. Kun tunnen oloni turvalliseksi, ajatukseni muuttuvat. Uskallan katsoa kauemmas, pohtia keskeneräisiäkin asioita ja myöntää itselleni, etten vielä tiedä kaikkea.

Sama ilmiö näkyy myös rakennushankkeissa. Parhaat ideat eivät synny silloin, kun ihmiset pelkäävät erehtyvänsä tai joutuvansa arvostelluiksi. Ne syntyvät silloin, kun on lupa kysyä, kyseenalaistaa ja sanoa ääneen myös keskeneräisiä ajatuksia.

Psykologinen turvallisuus ei tarkoita sitä, että olemme aina samaa mieltä. Se tarkoittaa sitä, että uskallamme ajatella yhdessä. Ehkä juuri siksi kokemuksella ja psykologisella turvallisuudella on niin vahva yhteys. Kokemus antaa meille tietoa siitä, mikä voi toimia.

Psykologinen turvallisuus antaa meille rohkeuden jakaa tuo tieto muiden kanssa. Ilman turvallisuutta kokemus jää helposti ihmisen omaksi hiljaiseksi tiedoksi. Turvallisessa ympäristössä siitä tulee yhteistä oppimista.

Ja ehkä juuri siinä syntyvät ne parhaat rakennushankkeet ja ideat muutoinkin.

Tänään nostettiin meidän omalta pihalta perunat. 🥔🌱

Ja voi sitä lasten riemua!

Kotkassa on yksi ihana asia: monella on vielä pihaa, jossa voi oikeasti kasvattaa ruokaa. Meillä lapset ovat päässeet seuraamaan koko matkan siemenestä (porkkanat) ja mukulasta (peruna) siihen hetkeen, kun omasta maasta nostetaan ruokaa pöytään.

Tällaiset hetket ovat minusta lasten parasta oppimista.
🌱Miltä multa tuntuu käsissä.
🌱Miten ruoka kasvaa.
🌱 peruna oikeasti tulee.
🌱Ja ennen kaikkea: me voimme itse kasvattaa jotain, jonka kohta syömme.

Ei meidän perunamaamme tee meistä omavaraisia. M***a se opettaa lapsille jotain tärkeää omasta maasta, tekemisestä ja siitä, ettei kaikki tule valmiina kaupasta.

Ja ehkä siinä sivussa meille aikuisillekin. ❤️

Kasvatatteko te itse mitään?

Milloin olen riittävän hyvä?

Viime aikoina olen pohtinut paljon yhtä kysymystä. Milloin ihminen kokee olevansa riittävän hyvä?
Ajatus nousi mieleeni keskustellessani uupuneen nuoren kanssa ja muistin myös nuoren itseni. Huomasin hänen etsivän vastausta samaan kysymykseen kuin niin moni meistä aikuisistakin. Yllättäen tunnistin saman ajatusmallin myös nykyisessä itsessäni.

Ajattelen helposti:
➡️Kun saan väitöskirjan valmiiksi.
➡️Kun minut pyydetään puhujaksi.
➡️Kun yritykseni kasvaa.
➡️Kun joku löytää kirjoitukseni.
➡️Kun onnistun vielä vähän paremmin.
...Sitten uskon olevani riittävä.

M***a mitä jos tuo hetki siirtyy aina hieman kauemmas? Minulla tuntuu ainakin siirtyvän. Huomaan, että rakennusalalla puhumme paljon tavoitteista, tehokkuudesta ja onnistumisesta. Se on tärkeää. Kehittyminen on tärkeää. Silti mietin, kuinka helposti alamme mitata omaa arvoamme saavutuksilla.

Ehkä juuri tästä syystä psykologinen turvallisuus on niin tärkeää. Ei vain työyhteisöissä. Vaan myös suhteessa itseemme. Mitä jos emme koskaan anna itsellemme lupaa olla riittäviä juuri tässä hetkessä?

Ehkä kaikkein tärkein kysymys ei olekaan: "Milloin olen riittävän hyvä?"
Vaan:
"Voinko olla riittävä jo tänään ja silti haluta kasvaa huomenna?"

Minä uskon, että voimme. Ja ehkä juuri silloin syntyy aito kasvu – ei riittämättömyyden tunteesta, vaan turvallisuudesta, uteliaisuudesta ja halusta oppia. Ehkä psykologinen turvallisuus ei ala työpaikalta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun lakkaamme odottamasta lupaa olla riittäviä.