Geroartist

Minulla on ilo olla mukana puheenvuorolla Pirkanmaan Muistiyhdistyksen webinaarissa 8.9.2026 teemalla:

Kohtaamisesta kulttuuriksi-ihmislähtöisyys hoivakodin arjen teoissa.

Matkalla tietokirjaan

Perehdyin lomalla Eeva-Liisa Mannerin ajatuksiin teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (toim. Ritva Haavikko, 1969).

Kauniisti hän kirjoittaa ajasta.
”Aika ei virtaa, ei ole perättäinen. Kaikki aika on ympärillä.”

Lapsuus. Äidin kädet. Ensimmäinen työpaikka. Puolison ääni. Kesämökin laituri. Oman lapsen syntymä. Jokin pelko. Jokin laulu.

Muistisairaudessa nämä eivät välttämättä asetu enää siistiksi aikajanaksi.

Eilinen voi tuntua kaukaiselta, m***a vuosikymmenten takainen hetki aivan läheiseltä. Jokin tapahtuma katoaa, toinen säilyy hämmästyttävän kirkkaana.

Ehkä elämä ei lopulta säily meissä vuosina ja päivämäärinä, vaan hetkinä.

Ja joskus yksi hetki voi kantaa mukanaan kokonaisen elämän.

Kuva: Semi,T. Kolme morsianta

Huolenpito

Siinä on kiinnostava sana. Kun sitä katsoo tarkemmin, sen sisällä asuu huoli.

Kun pidämme jostakusta huolta, otamme jotain hänen huolestaan omalle vastuullemme. Jotta hänen ei tarvitsisi huolehtia aivan kaikesta itse.

Huolenpidossa onkin aina kaksi puolta: toinen huolehtii, toinen luottaa.

Luottamus on huolenpidon tärkein vastapari.

Kun tiedän olevani hyvissä käsissä, voin hellittää otettani. Voin luottaa siihen, että joku pitää huolta.

Siinä on mielestäni koko sanan kauneus.

Huoli hellittää, kun joku välittää.

Tätä olen tehnyt neljäkymmentä vuotta.

Rakentanut hoivaa, jossa ihminen saa hellittää. Jossa joku pitää huolta, silloinkin, kun ei itse enää kykene sanoittamaan.

Matkalla tietokirjaan Se mikä jää

Viime viikkoina olen elänyt kirjailijoiden ja filosofien seurassa.

Yhä selvemmäksi käy.
En kirjoita muistisairaudesta.
Kirjoitan ihmisestä.
Muistisairaus kulkee mukana, m***a ihminen kulkee edellä.

Herta Müllerin romaanissa on lause johon takerruin.

“Vera ei olisi ikinä varastanut.”

Ihmistä ei voi määritellä yhden teon, yhden oireen tai yhden diagnoosin kautta.

Juuri tällaisia kirjallisuuden helmiä kerään työn alla olevaan esseistiseen tietokirjaani.

” Me emme katsele elämää- se katsoo meitä.”

Jäin miettimään Ylva Eggehornin runosta lausetta: “Me emme katsele elämää — se katsoo meitä.” Löysin runon (yhden muusistani) Martti Lindqvistin kirjasta Ammattina ihminen.

Lause kääntyy ympäri kesken kaiken. Ensin me olemme se, joka katsoo. Sitten olemmekin se, jota katsotaan.

Eikä se ole sattumaa, että juuri Lindqvist otti sen kirjaansa. Auttamistyössä on aina houkutus asettua katsomon puolelle: arvioida, tulkita, tehdä toisesta tapaus. Turvallinen paikka. Sieltä käsin ei tarvitse itse tulla nähdyksi.

M***a Eggehornin säe ei anna jäädä sinne. Jos elämä katselee meitä, olemme koko ajan itse kuvassa. Kysyttävinä, emme kysyjinä.

Se on samaan aikaan lohdullista ja hieman pelottavaa. Kukaan ei ole näkymätön. M***a kukaan ei myöskään pääse piiloon.

Miksi dokumentoin jokaisen ohjaamani taideryhmän?

Ohjaan säännöllistä taidetoimintaa muistisairaiden ihmisten kanssa, ja dokumentoin jokaisen ryhmän.

Dokumentointi ei ole minulle vain raportointia. Se on tapa tehdä näkyväksi taidetoiminnan arvo ja merkitys osallistujille.

Kun kirjaan havaintoja ryhmästä, näkyväksi tulevat ne asiat, jotka muuten helposti jäävät huomaamatta:
- osallisuus
- vuorovaikutus
- muistojen ja mielikuvituksen aktivoituminen
- itseilmaisu
- onnistumisen kokemukset
- yhteenkuuluvuuden tunne

Dokumentointi toimii myös oppimismateriaalina yhteisön henkilökunnalle. Sen avulla voidaan ymmärtää paremmin, miten luovat menetelmät tukevat muistisairaan ihmisen identiteettiä, hyvinvointia ja yhteyttä muihin.

Samalla dokumentaatio tarjoaa palvelun ostajille konkreettista näyttöä toiminnan vaikutuksista.

Edellisen viikon omakuvatyöpajassa yksi osallistuja katsoi kuvaansa ja sanoi:

“Näinkö hyväksi minä itseni näin?”

Juuri tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi taide on iätöntä. Taidoista, sairaudesta ja iästä riippumatta.

Love this work.🎨

Se osa työstä, joka tuntuu ihmiseltä

Vallattomuus kuuluu ihmisyyteen myös hoivakodissa.

Hyvä hoiva näkyy siinä, että joku uskaltaa näyttää kieltä.
Ja joku toinen uskaltaa vastata siihen naurulla eikä kiireellä.

Leikkisyys, hupsuttelu ja huumori
ovat osa ihmisen omaa tapaa olla maailmassa.

Ehkä juuri siitä tunnistaa turvallisen suhteen: siitä, että ihminen uskaltaa olla edelleen vähän vallaton.

Kuva: Mykkänen Jukka
Kirjassa: Semi,T. Mieleen tatuoitu minuus-ihmislähtöinen elämäntapa muistityössä

Muistisairaudella on diagnoosi.
M***a se sisältää myös kokonaisen inhimillisen maailman.

Ehkä meidän pitäisi puhua vielä enemmän
kulttuurista, jossa eletään muistisairauden kanssa, yhdessä.

Kyse on siitä:

• miten sote-ammattilaiset puhuvat ihmisistä?
• miten aikaa järjestetään?
• mitä pidetään “normaalina”?
• millaiset äänet sallitaan?
• saako kävellä?
• saako huutaa?
• saako olla omalaatuinen?
• saako koskettaa toista ihmistä?

Kaikki tämä rakentaa kulttuuria.

Usein ajattelemme, että ymmärrämme toisiamme siksi, että olemme samanlaisia.
M***a ehkä yhteys syntyykin juuri erilaisuuden kautta.

Teologi ja eetikko Martti Lindqvist kertoi kauan sitten luennollaan, että erilaisuus mahdollistaa eloonjäämisen.

Muistisairas ihminen ei ehkä:
• puhu loogisesti
• muista nimiä
• seuraa aikaa

Silti hänen kanssaan voi syntyä:
• rytmi
• tunne
• läheisyys
• huumori
• yhteinen maailma ja yhteys

Merkitys ei aina synny lineaarisesta logiikasta.
Joskus merkitys syntyy:

• assosiaatioista
• tunnelmista
• sanojen rytmistä
• kehollisesta läsnäolosta
• yllättävistä ajatuksista

Jos ihminen sanoo:
“Koira hengitti kuin harmonikka.”

Se ei ole “väärin”.
Se voi olla:
• metafora
• tunne
• muistikuva
• ääni
• kehollinen havainto

kaikki samaan hetkeen sulautuneena.

Hoivakoti ei myöskään ole neutraali paikka.
Se ei vain hoida. Se myös määrittelee normeja. Hyviä ja huonoja.

• kuka on “hyvä” asukas?
• kuka on “haastava”?
• millainen käytös hyväksytään?
• kuka kuuluu mihinkin yksikköön? vai kuuluuko tänne jopa lainkaan?

Kyse on moraalista, järjestyksestä, kontrollista ja yhteisön suojelemisesta.
Instituutio määrittelee helposti sen, mitä pidetään ”normaalina.”

Arkkitehtuuri ja tila on myös osa hoitoa ja kulttuuria.

Pitkät käytävät voivat lisätä levottomuutta.
Kodikkuus voi rauhoittaa.
Valo vaikuttaa ajan kokemiseen.
Yhteiset tilat voivat lisätä yhteisöllisyyttä.

Kun kieli haurastuu, kehollisuus alkaa puhua enemmän. Tietoisuus kehon kielestä korostuu.

katse, rytmi, nyökyttely,äänenpaino, istuminen samalle tasolle, kosketus.

Kuka oikeastaan on normaal ihminen?

Jos ihminen:
• ei muista aikaa
• puhuu sirpaleisesti
• yhdistää asioita oudosti
• elää enemmän tunnelmien kuin logiikan kautta

onko hän silloin vähemmän ihminen?

Muistisairaus paljastaa jotain todella tärkeää ihmisyydestä.

Me kaikki olemme:
• suhteissa eläviä
• kehollisia
• hauraita
• toisista riippuvaisia
• epälineaarisia
• omalaatuisia

Muistisairaus tekee tämän näkyväksi.