Geroartist

Miksi dokumentoin jokaisen ohjaamani taideryhmän?

Ohjaan säännöllistä taidetoimintaa muistisairaiden ihmisten kanssa, ja dokumentoin jokaisen ryhmän.

Dokumentointi ei ole minulle vain raportointia. Se on tapa tehdä näkyväksi taidetoiminnan arvo ja merkitys osallistujille.

Kun kirjaan havaintoja ryhmästä, näkyväksi tulevat ne asiat, jotka muuten helposti jäävät huomaamatta:
- osallisuus
- vuorovaikutus
- muistojen ja mielikuvituksen aktivoituminen
- itseilmaisu
- onnistumisen kokemukset
- yhteenkuuluvuuden tunne

Dokumentointi toimii myös oppimismateriaalina yhteisön henkilökunnalle. Sen avulla voidaan ymmärtää paremmin, miten luovat menetelmät tukevat muistisairaan ihmisen identiteettiä, hyvinvointia ja yhteyttä muihin.

Samalla dokumentaatio tarjoaa palvelun ostajille konkreettista näyttöä toiminnan vaikutuksista.

Edellisen viikon omakuvatyöpajassa yksi osallistuja katsoi kuvaansa ja sanoi:

“Näinkö hyväksi minä itseni näin?”

Juuri tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi taide on iätöntä. Taidoista, sairaudesta ja iästä riippumatta.

Love this work.🎨

Se osa työstä, joka tuntuu ihmiseltä

Vallattomuus kuuluu ihmisyyteen myös hoivakodissa.

Hyvä hoiva näkyy siinä, että joku uskaltaa näyttää kieltä.
Ja joku toinen uskaltaa vastata siihen naurulla eikä kiireellä.

Leikkisyys, hupsuttelu ja huumori
ovat osa ihmisen omaa tapaa olla maailmassa.

Ehkä juuri siitä tunnistaa turvallisen suhteen: siitä, että ihminen uskaltaa olla edelleen vähän vallaton.

Kuva: Mykkänen Jukka
Kirjassa: Semi,T. Mieleen tatuoitu minuus-ihmislähtöinen elämäntapa muistityössä

Yksi kiinnostava ajatus tässä yli 20 vuotta vanhassa leadership-kirjassa liittyy kaaosteoriaan.

Lähes jokaisessa työssä on jonkinlainen kaaoksen elementti, joka täytyy järjestää tai systematisoida.

Kiinnostavaa on se, mitä tästä seuraa.

Usein juuri oivallus siitä, että jokin prosessi on rikkinäinen, epäselvä tai ei enää toimi kunnolla, käynnistää todellisen muutoksen. Siis siloin kun jokin alkaa rakoilla.

Vanhustyössä tällaisia hetkiä on nähty ennenkin. Esimerkiksi 80-luvulla alettiin vähitellen luopua siitä ajatuksesta, että kaikille pitkäaikaishoidon vanhuksille laitetaan automaattisesti kestokatetri. Vanha toimintatapa nähtiin tehokkaana ja hallittuna. Muutos taas tuntui aluksi hitaalta, epävarmalta ja jopa hankalalta.

Vasta myöhemmin ymmärrettiin, että kyse ei ollut vain käytännön muutoksesta, vaan vanhusten ihmisarvosta, mukavuudesta, toimintakyvystä ja paremmasta hoidosta.

Hoitotyössä monet edistysaskeleet syntyvät hitaasti:
käytännön havainnoista, epämukavuudesta, vanhojen rutiinien purkamisesta ja siitä, että joku uskaltaa kysyä:
voisiko tämän tehdä toisin?

Itselleni todellinen muutoksen ajuri oli aikoinaan hetki, jolloin aloin huomata itsessäni kyynisyyttä.

Oivalsin, etten halua tulla työssäni pettyneeksi romantikoksi.

Halusin vaikuttaa.

Rouva tuli yhteisiin tiloihin alusvaatteet collegepuvun päällä.

Työntekijä kuiskasi hänelle hienovaraisesti:
“Sinulla on alusvaatteet vaatteiden päällä.”

Nainen vastasi ylpeästi:
“Näinhän näitä täällä pidetään.”

Ja oikeastaan kuka määrittelee oikean tavan pukeutua?

Moni asia, jota ennen pidettiin erikoisena, on myöhemmin muuttunut muodiksi. Jännittävistä yhdistelmistä voi syntyä jotain aivan uutta.

Me korjaamme helposti ihmistä omasta todellisuudestamme käsin. M***a muistisairaan ihmisen kokemus maailmasta voi olla erilainen ja hänelle aivan yhtä totta.

Täydellistä oikeellisuutta ei ehkä aina olekaan.
Hyväksyntä, ihmisarvo ja tunne siitä, että saa olla oma itsensä, kantavat paljon pidemmälle.



Kuva T.Semi sarjasta ”Maljakosta syntyneet.”

Muistisairaudella on diagnoosi.
M***a se sisältää myös kokonaisen inhimillisen maailman.

Ehkä meidän pitäisi puhua vielä enemmän
kulttuurista, jossa eletään muistisairauden kanssa, yhdessä.

Kyse on siitä:

• miten sote-ammattilaiset puhuvat ihmisistä?
• miten aikaa järjestetään?
• mitä pidetään “normaalina”?
• millaiset äänet sallitaan?
• saako kävellä?
• saako huutaa?
• saako olla omalaatuinen?
• saako koskettaa toista ihmistä?

Kaikki tämä rakentaa kulttuuria.

Usein ajattelemme, että ymmärrämme toisiamme siksi, että olemme samanlaisia.
M***a ehkä yhteys syntyykin juuri erilaisuuden kautta.

Teologi ja eetikko Martti Lindqvist kertoi kauan sitten luennollaan, että erilaisuus mahdollistaa eloonjäämisen.

Muistisairas ihminen ei ehkä:
• puhu loogisesti
• muista nimiä
• seuraa aikaa

Silti hänen kanssaan voi syntyä:
• rytmi
• tunne
• läheisyys
• huumori
• yhteinen maailma ja yhteys

Merkitys ei aina synny lineaarisesta logiikasta.
Joskus merkitys syntyy:

• assosiaatioista
• tunnelmista
• sanojen rytmistä
• kehollisesta läsnäolosta
• yllättävistä ajatuksista

Jos ihminen sanoo:
“Koira hengitti kuin harmonikka.”

Se ei ole “väärin”.
Se voi olla:
• metafora
• tunne
• muistikuva
• ääni
• kehollinen havainto

kaikki samaan hetkeen sulautuneena.

Hoivakoti ei myöskään ole neutraali paikka.
Se ei vain hoida. Se myös määrittelee normeja. Hyviä ja huonoja.

• kuka on “hyvä” asukas?
• kuka on “haastava”?
• millainen käytös hyväksytään?
• kuka kuuluu mihinkin yksikköön? vai kuuluuko tänne jopa lainkaan?

Kyse on moraalista, järjestyksestä, kontrollista ja yhteisön suojelemisesta.
Instituutio määrittelee helposti sen, mitä pidetään ”normaalina.”

Arkkitehtuuri ja tila on myös osa hoitoa ja kulttuuria.

Pitkät käytävät voivat lisätä levottomuutta.
Kodikkuus voi rauhoittaa.
Valo vaikuttaa ajan kokemiseen.
Yhteiset tilat voivat lisätä yhteisöllisyyttä.

Kun kieli haurastuu, kehollisuus alkaa puhua enemmän. Tietoisuus kehon kielestä korostuu.

katse, rytmi, nyökyttely,äänenpaino, istuminen samalle tasolle, kosketus.

Kuka oikeastaan on normaal ihminen?

Jos ihminen:
• ei muista aikaa
• puhuu sirpaleisesti
• yhdistää asioita oudosti
• elää enemmän tunnelmien kuin logiikan kautta

onko hän silloin vähemmän ihminen?

Muistisairaus paljastaa jotain todella tärkeää ihmisyydestä.

Me kaikki olemme:
• suhteissa eläviä
• kehollisia
• hauraita
• toisista riippuvaisia
• epälineaarisia
• omalaatuisia

Muistisairaus tekee tämän näkyväksi.

Opitaan nauttimaan elämän pienistä iloista

Muistisairaiden ihmisten tarinapiireissä tapahtuu jotain todella erityistä. Niissä syntyy huumoria, filosofiaa, läsnäoloa, ihmisyyttä ja yhteyttä.

Siirtämällä huomion muistista mielikuvitukseen voidaan avata uusia yhteyden kanavia.

Tulen tässä aina yllätetyksi. Olen kehitellyt tarinointiin erilaisia menetelmiä ekspressiivisen taideilmaisun kautta.

Muistisairaan ihmisen kohtaaminen rakentuu usein sen ympärille, mitä hän ei enää muista, osaa tai hallitse.

Luovassa tarinapiirissä ei etsitä oikeita vastauksia.
Ei korjata. Ei testata muistia.
Kaikki vastaukset hyväksytään osaksi yhteistä tarinaa — myös oudot, katkonaiset ja täysin yllättävät.

Vapaamuotoinen tarinankerrontaprosessi vaatii ohjaajia luopumaan ennakkokäsityksistään siitä, mikä muodostaa “tarinan”.

Tässä piilee luovan ja myös taiteellisen työn voima.
Kun luovumme tarpeesta tehdä kaikesta loogista, lineaarista ja “oikein”, tilalle voi tulla yhteys, leikki, huumori ja läsnäolo.

Ja juuri silloin tapahtuu jotain tärkeää:
ihminen ei ole enää potilas tai diagnoosi, vaan tarinankertoja, mielikuvituksen omistaja, osa yhteisöä.

Luova tarinankerronta voi suunnata henkilökunnan odotuksia uudelleen niin, että he oppivat tunnistamaan asiakkaidensa uusia ja vielä hyödyntämättömiä vahvuuksia, kuten huumorintajua, luovaa mielikuvitusta ja sosiaalisia taitoja. Samalla se tarjoaa myös henkilökunnalle tilaa omalle luovuudelle ja merkitykselliselle yhdessäololle.

Kyllä me kaikki tarvitsemme välillä enemmän tilaa keskeneräisyydelle, leikille ja löydetylle runoudelle.

“Me ollaan kaikki luovaa luokkaa.”

Keholla on oma muistinsa

Marcel Proust kirjoitti jo yli sata vuotta sitten jotain, minkä neurotiede on myöhemmin vahvistanut: muistot eivät ole pysyviä tallenteita. Joka kerta kun palaamme muistoon, rakennamme sen uudelleen nykyisestä itsestämme käsin.
Proust ymmärsi tämän maistaessaan teehen kastettua madeleine-leivosta. Yhtäkkiä maku ja tuoksu palauttivat mieleen kokonaisen tunnelman ilman sanoja. Mennyt ei ollut enää vain muistettu asia, se tuntui kehossa elettynä kokemuksena.

Nykyinen tutkimus tukee tätä. Maku- ja hajuaisti ovat ainoita aisteja, jotka yhdistyvät suoraan aivojen tunne- ja muistikeskuksiin. Siksi jokin tuoksu, kuten hajuvesi, vastaleivottu pulla tai metsä sateen jälkeen voi herättää ihmisessä jotain syvää ennen kuin hän ehtii edes ajatella sitä.

Muut aistit, kuten näkö, kuulo ja kosketus, kulkevat enemmän tietoisen ajattelun ja kielen kautta. Ehkä juuri siksi kaikkea merkityksellistä ei voi tavoittaa kysymällä tai sanoittamalla. Joskus sanat voivat jopa peittää alleen itse kokemuksen.

Tämä ajatus koskettaa syvästi myös muistisairaan ihmisen kohtaamista.

Muistisairauksien hoidossa painotetaan usein muistelua: menneitä tapahtumia ja kysymyksiä kuten ”muistatko vielä?”. Muistelu on tärkeää, m***a ihminen tarvitsee muutakin kuin yhteyden menneisyyteensä.

Tuttu tuoksu, laulu, rytmi, kevätaurinko, sadepisarat kasvoilla tai lämmin kosketus voivat tavoittaa ihmisen syvemmältä kuin yksikään kysymys.

Keholla ja aisteilla näyttää olevan oma muistinsa, joka säilyy vielä silloinkin, kun sanat alkavat kadota.

Muistisairaan ihmisen kanssa tässä hetkessä eläminen on lohduttamista. Se on ihmisyyden ylläpitämistä.

Tärkeintä ei aina ole se, mitä ihminen muistaa menneisyydestään. Tärkeintä on se, mitä hän saa vielä tuntea tässä hetkessä. Olla elossa. Olla olemassa tässä ja nyt.

Siksi uskon luovan toiminnan ja taiteen merkitykseen hoivassa.

Kuvitus: Jacques-Émile Blanchen muotokuva Marcel Proustista (1892) / Wikimedia Commons.

Kutsu tilaa kulttuurille-Room for cultures-hankkeen (SEAMK) paneelikeskusteluun!

Yhdessä vaikuttavaa kulttuurihyvinvointia
Ma 11.5.2926 klo 9-11 (Teams)!

On ilo olla mukana.

Linkki ohjelmaan ja Teamsiin täältä:

Paneelikeskustelu: Yhdessä vaikuttavaa kulttuurihyvinvointia | SEAMK Projektit Millaista monialainen kulttuurihyvinvointityö on käytännössä? Mitkä ovat onnistuneen ja vaikuttavan yhteistyön avaimet? Aamupäivän Teams-paneelikeskustelussa pohditaan, millaisilla rakenteilla…

🎉 Ansaitsin tällä viikolla nousevan lahjakkuuden merkin tunnustukseksi siitä, että luon mukaansatempaavaa ja fanejani kiinnostavaa sisältöä.

Hoivasta

Pidän hoiva-sanaa yhtenä kauneimmista sanoista. Se on sekä verbi että substantiivi. Siinä on herkkyyttä ja samalla jotain äärettömän vahvaa – jotakin, mikä kantaa ihmistä läpi elämän. Hoiva tuntuu armolliselta, koska se on läsnä kaikkialla. Se on yhtä aikaa jokapäiväistä ja harvinaista, ammattimaista ja yksityistä, julkista ja henkilökohtaista.

Pertti Koistinen kirjoittaa yhdessä lempikirjoistani, Hoivan arvoitus (2003), että hoivalla on useita tehtäviä ja ilmenemismuotoja. Se voi olla terveyden ja hyvinvoinnin vaalimista, sairauden hoitoa, kuntoutusta tai sosiaalista tukea ja tukiverkostojen ylläpitämistä. Hoivaa ovat myös ne hetket, joita ei mitata teoilla vaan merkityksellä – keskustelut, katseet ja lohduttavat sanat ystävien kesken.

Koistinen muistuttaa, että hoiva on ennen kaikkea ihmisten välinen sosiaalinen ja eettinen suhde. Juuri tämän suhteen laatu määrittää hoivan laadun. Hoiva ei ole vain sitä, mitä teemme, vaan sitä, miten olemme toistemme kanssa.

Olen usein pysähtynyt myös toisenlaisen määritelmän äärelle. Sen mukaan hoiva on kehityksellinen prosessi – jotain, joka opitaan ja jota harjoitellaan läpi elämän. Se kasvaa meissä osana henkilökohtaista kehitystä, kulttuuria, herkkyyden ja kykyjen kypsymistä.

Tässä mielessä hoiva ei ole vain taito, vaan yksi ihmisyyden korkeimmista ilmentymistä. Se on sitä, että ihminen käyttää parhaalla mahdollisella tavalla omia kykyjään, lahjojaan ja mahdollisuuksiaan – elää arvojensa mukaisesti, kasvaa, oppii ja ymmärtää itseään syvemmin.

Kun hoiva toteutuu tässä merkityksessä, se näkyy hyvinvointina ja tasapainona – mielen ja kehon yhteisenä hyvänä olona. Se tuo elämään merkityksellisyyttä, kokemuksen siitä, että elämällä on suunta ja tarkoitus.

Kaikkein kauneimmillaan hoiva on silloin, kun se suuntautuu myös toisiin: haluna käyttää omia kykyjään muiden hyväksi.

Näitä ajatuksia olen kantanut mukanani tänään. Ja samalla muistan lämmöllä hetken 2000-luvun alkupuolelta, jolloin sain olla Pertti Koistisen kanssa vieraana Ylen Voimala-ohjelmassa – keskustelemassa tästä samasta, ajattomasta ja yhä tärkeästä aiheesta: hoivasta.

Kuva: The Metropolitan Museum of Art (CC0)